Vastuu on yksin kuulijalla – arviossa Vehkeen ”Poispoikkeen”
Puhuttaessa kotimaisesta hardcoresta ja punkista juolahtaa useimmiten mieleen ennalta arvattavalla surinalla ja kolinalla läpi kohkattu kapealla ja geneerisellä sanavarastolla vokalisoitu systeemin vastainen tikkutukkauho. Vehje on toista maata. Vehkeen tapauksessa hardcore muotoutuu omanlaisekseen hämmentävien asianhaarojen ja epätyypillisten toteutustapojen kietoutuessa jollakin käsittämättömällä logiikalla yhteen. Toiseen pitkäsoittoon päässyt ryhmä sisältää siinä määrin taiteen moniosaajia ja ymmärtäjiä, ettei yhtyeenkaltainen yksikkö onnistu tälläkään kertaa langettaa itseään tavanomaisuuksiin ja latteisiin totuuksiin. Savolaisuus toki paistaa yhtyeen luonteesta läpi kirkkaammin kuin valuva laava purkautuvan tulivuoren kyljestä. Mikä osa kaikesta kuullusta on sitten totta ja mikä tarua, jää sopivasti hämärän peittoon. Vastuu ”Poispoikkeen”-albumin tarinoiden ymmärtämisestä on yksin kuulijalla.
Vehje svengaa soitannollisesti joka tapauksessa hienosti – milloin mennään avantgardemman ja kokeellisemman räiskeen parissa, milloin stoner rockimman, milloin thrashimman, milloin perinne-hevimmän ja milloin punkimman ilmaisun. Niko Taskisen savonmurteinen posmennus ja selvittäminen ovat vertaansa vailla, vaikkakin se alkaa paikka paikoin olla yhtäältä hieman rasittavan vaikeaselkoista. Toisaalta koko ajan mennään siinä rajoilla, onko koko homman ydin-idea pakottaa uutta meta-vitsiä toisen perään.
Yhtyeellä riittää hyviä biisejä. ”Ei mihinkään” kajahtaa kuin tomeran äitimuorin käskystä oma-aloitteisille nulikoille. Virkavallan syvää kaksinaismoralismia syvällä Savo-Karjalan kyläyhteisössä kuvaava ”Nimismiehen kiharat” jytyyttää myös hyvin. Konditionaalien kuninkuusluokan arkista piinaa kuvaava videobiisi ”Pitäs, pitäs” rouhii sekin piinaavalla tunteella. Hillopurkin käsikopelolla kellarista noutamisen haastavuutta kuvaava ”Fear of The Dark” on levyn otsikoista tällä kertaa ehkä se hersyvin. Eikä Dallasin palmujen alle sijoittuva, edesmenneen maalaisliittolaisen presidenttilegendan psykedeelisempiä puolia avaava ”Painajainen Elm Streetillä (A Nightmare on Elm Street)” jää siitä kauas. Siitä huolimatta Veera Teleniuksen miljoonan ruusun arvoinen ”Nuoruus” tai kahteen hyvin eri tyyppiseen osaan jaettu ”Kunnan miehet” saattavat silti viedä voiton kisattaessa albumin hilpeimmän biisin tittelistä. Viimeksi mainitun jälkimmäisessä osassa muun muassa Kasevan taustavoimat hoitavat hautajaishymni-tyyppiseen, sarkastiseen surusaatteeseen upeat puhallinosuudet.
Rubikista ehkä parhaiten tunnetun Sampsa Väätäisen miksaama ja masteroima albumi soi pehmeän voimakkaasti, tasapainoisesti ja täyteläisesti, eikä tuotantopuolella ole muutenkaan huomauttamista. Vehkeen ”Poispoikkeen” on lievine heikkouksineenkin oikein riemukas ja raikas tuulahdus liian monen itseään täynnä olevan muusikon väsäämien tosikkomaisten teosten rinnalla.
