Vavisuttavaa melodraamaa – arviossa Pallbearerin ”Mind Burns Alive”
Arkansasin post metal – ja taide doom -trio Pallbearer venyttää musiikillisia rajojaan viidennellä albumillaan. ”Mind Burns Alive” -nimeä kantava teos koostuu kuudesta pieniä nyansseja myöten tarkkaan harkitusta teoksesta, joiden kestot kiikkuvat järjestään seitsemän ja reilun kymmenen minuutin välillä.
Yhtyeen kauniina soljuvasta mutta kuulijalta erityistä keskittymistä vaativasta vaihtoehtomusiikista löytyy kuuntelukerta toisensa jälkeen yhä paremmin paikoilleen kappaleisiin lomittain istuvia elementtejä, joiden nivoumisesta muotoutuu ajan saatossa massiivisiin mittasuhteisiin kasvavia, genrevapaita kappaleita. Kyseisen taiteenlajin suvereeni hallinta edustaa ja edellyttää harvinaislaatuista osaamista paitsi metallimusiikin saralla myös vaihtoehtoisen rockin kentällä.
On selvää, että ”Mind Burns Alive” on hankala pala purtavaksi yksinomaan Pallbearerin doom metal -juuria kumartaville puritaaneille. Raskas, alavireinen särökitaravalli on enää yksi vahvempi sivaltimen sipaisu yhtyeen kokonaisvaltaisesti monialaista nyanssien käsittelytaitoa ja hyödyntämisen ymmärrystä huokuvassa paletissa.
Mainos päättyy
Heti avausbiisi ”Where The Light Fades” vangitsee hauraalla koruttomuudellaan mutta myös haavoittuvalla intiimiydellään. Brett Campbellin ja laulaja-basisti Joseph D. Rolandin kuulaan pehmeistä lauluosuuksista heijastuu helposti fiilis aikuiselle maulle huolella valmistellun post rockin ja doom metalin onnistuneesta keitoksesta.
Albumin nimikkoraidan raskaina ilmassa raahautuvien tunnelmien lipuminen vaivihkaa kuulijan ylle ja ohi toteuttaa yhtyeen soinnillista paradoksia ja samalla omalaatuisinta piirrettä mitä parhaimmassa määrin.
Minimalistisesta akustisesta herkistelystä vaivihkaa universumin mittasuhteet täyttävään kertosäkeeseen kasvavasta kolossaalisesta jättiläisballaadista ”Signalsista” voi vaivatta povata erästä kuluvan vuoden koskettavinta moukarislovaria. Heti perään tuleva ”Endless Place” venyttää yhtyeen sointia toiselta kyljeltä uusiin mittasuhteisiin erityisesti katkeran makeana soivan ja alati enemmän kannuksia saavan, väreilevänä resonoivan tenorisaksofonisoolon jazz-maalailun ansiosta.
Albumin ainoa pienoinen notkahdus tapahtuu sen toiseksi viimeisen kappaleen, ”Daybreakin”, hieman tyhjänpäiväiseksi jäävän sävellyksellisen annin myötä. Kurssin korjaa kuitenkin priimalaatuisen tasolle kitaroita komeasti itkettävä ja kompiltaan maukkaasti jätättävä ”With Disease”, jonka myötä Pallbearin uran musiikillisesti kypsynein albumi saa ansaitsemansa päätöksen.
Kaiken kuullun ja koetun jälkeen herää vain ihmetys, miten trio-yhtye voikaan kuulostaa yhtä aikaa höyhenen kevyeltä mutta kuitenkin lyijynraskaalta toimien silti osastensa suhteen näinkin moitteettomassa balanssissa?