Veri, tuli, pimeys, ekstaasi, syvyys – Arvostelussa Devouring Starin The Arteries of Heresy

Kirjoittanut Olli Vesanen - 27.10.2018

Devouring Star, yksi 2010-luvun mielenkiintoisimpiin kotimaisiin black metal -akteihin lukeutuva bändi, julkaisi perjantaina kakkostäyspitkänsä nimeltä ”The Arteries of Heresy”. Täyspitkien julkaisujen välissä yhtye on tiputellut muutaman vakuuttavan lyhytjulkaisun ja keikkaillut ulkomaita myöten.

Uusi pitkäsoitto jatkaa yhtyeelle tunnusomaisella, kaaottisella ja lohduttomalla linjalla. Albumi on selvästi Devouring Staria ja yhtyeen soundi taas kohtalaisen selkeässä linjassa 2010-luvun ”modernin” black metal -soundin kanssa. Raskaat kitaravallit ja rumputulitus dominoivat kokonaissoundissa, joka on omaan korvaani aivan piirun verran liian tukkoinen. Sovituspuolelta ei löydy montakaan kovin ilmeistä koukkua, eikä esimerkiksi kitarasooloja, suvantokohtia tai puhtaita lauluja löydy levyltä lainkaan. Ja mitä turhaa, jos tarkoituksena on tuutata mahdollisimman lohdutonta meteliä.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Albumilta ei löydy myöskään varsinaista sinkkumateriaalia tai yksittäisiä iskusävelmiä, vaan julkaisu hahmottuu ainakin minulle yksinomaan kokonaisuutena. Tulkinnan puolesta puhuvat myös lyriikat, jotka näyttävät pyörivän enimmäkseen yhden ydinteeman – synnin – ympärillä. Kappaleilla on myös alaotsikot lopetusbiisiä lukuun ottamatta. Ne muovaavat mielikuvan jonkinlaisesta musiikillisesta tutkielmasta. Ajauduin tekstien myötä pohtimaan ”synnin” ja ihmisen vapaan tahdon tai laajemmin ei-eläimellisen puolen yhteyttä, mutta jätettäköön perustavanlaatuisemmat analyysit kuuntelijan suoritettavaksi.

Mitä lyriikkaan tulee, ovat tekstit esteettisessä mielessä black metal -kaanonille varsin uskollisia, sillä veri, tuli, pimeys, ekstaasi, syvyys ja vastaavat voimakkaita mielikuvia herättävät elementit ovat alituiseen läsnä. Ärsyttäviä kliseitä ei ole kuitenkaan viljelty, ja punainen lanka säilyy läpi levyn sortumatta mitäänsanomattomaksi tajunnanvirraksi. Kieliasukin on yleisesti ottaen varsin huoliteltu ja melkeinpä sivistynyt, monelle varmasti myös vaikeatajuinen.

Edellämainittua vaikeatajuisuutta edustaa myös kansivihko: lyriikat löytyvät, mutta käsiala on niin raivostuttavaa suhrua, ettei pahemmasta ole väliä. Kun tekstit ovat sarjassaan varsin laadukkaita, niin miksei niitä voitu painaa kerralla kunnolla? Mutta niin, onko levy hyvä? Biisien keskinäisestä tasapaksuudesta ja pienestä tukkoisuudesta huolimatta: kyllä on. Devouring Star jatkaa voittokulkuaan siellä Suomi-blackin mielenkiintoisemman osaston syvässä päädyssä.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen