Verikotka seilaa debyyttillään turhan tutuilla vesillä – arviossa ”Aallot”
Suomen pohjoisemmalta puoliskolta peräisin oleva, jo vuonna 2018 perustettu Verikotka on saanut valmiiksi debyyttialbuminsa. Vaikka varsinainen sävellys- ja sanoitustyö saatiin maaliin pääosin jo vuosina 2017-2020, veivät viimeistelytyö ja äänitykset oman aikansa. Ronskin nimen perusteella uskalsin odottaa jotain Amon Amarthin kaltaista viikinkiaiheista death metalia, mutta todellisuudessa ”Aallot” sisältää viidenkymmenen minuutin verran suomalaisittain tutun kuuloista melodista death metalia vahvoilla folkkimausteilla.
Kotitekoiseksi levyksi ”Aaltojen” äänimaailma ja miksaus ovat onnistuneet todella hyvin. Lopputulos on samalla kertaa korkealaatuinen, kuin studiossa tehty, ja sopivan karhea, jottei voi puhua steriilistä lopputuloksesta. Perinnesoittimet soivat autenttisen kuuloisesti ja heleästi samalla, kun metallipuolen instrumenteissa on voimaa. Kaikesta saa hyvin selvää. Verikotkan pelimannien osaamisessa ei ole myöskään valittamista. Lead-kitara vetää riffit ja soolot läpi kunnialla samalla, kun folkkiosastolta löytyy riemastuttava määrä haitaria, huilua, harppua sun muuta kilkutinta. Muukin orkesteri suoriutuu työstään varsin mainiosti, mitä nyt vokaalit aiheuttivat hieman päänsärkyä.
Albumikokonaisuutena ”Aallot” ajaa kuitenkin hieman karille. Levyn kahdeksaan kappaleeseen on tungettu todella paljon nyökkäyksiä esikuvien ja innoittajien suuntaan millä tahansa mittarilla. Esimerkiksi levyn aloittava ”Battlecry” kuulostaa paikoin enemmän Ensiferumilta kuin kyseinen bändi itse. Asiaa ei auta se, että vokalisti vetää yksi yhteen samalla ärinätekniikalla kuin Petri Lindroos. Vaikka levyltä löytyy myös örinää, puhtaita lauluja ja mieskuoroa, ovat levyllä vallitsevat ärinät niin persoonatonta suorittamista, että kuuntelisin levyn melkein mieluummin instrumentaalina.
Mainos päättyy
Kun kyseessä on yhtyeen ensimmäinen julkaisu, pitäisi fokuksen olla tiukemmin oman identiteetin valamisessa sen sijaan, että fiilistellään jo tallattuja polkuja. ”Hauta” on Ville Sorvali -tyylisten kiekaisujen säestämänä se ”Moonsorrow-biisi”, ja ”Sammal” on ihan ehtaa Finntrollia. Muuten yhtye operoi Havukruunun ja Vornan kanssa sen verran samalla tontilla, että jään paikoin ihmettelemään, mistä löytyy sitä Verikotkaa.
Vaikkei Verikotkan ”Aallot” vienyt tällä kertaa mukanaan, on pakko mainita, että jatkon kannalta potentiaalia löytyy huomattavan paljon. ”Lumoaja” ja levyn päättävä nimikkokappale ”Aallot” ovat selkeä osoitus siitä, että osaamista löytyy uniikkien viikinkimaisemien maalailuun. Kappaleet on myös pääosin sanoitettu suomeksi, mistä tulee automaattisesti plussaa. Jos Verikotka saa rimpuiltua itsensä ulos esikuviensa varjosta, on pohjoisen pojilla saumaa hilata itsensä Suomen muistettavimpien genren bändien joukkoon.
Mainos päättyy