Verkkaista vaan ei vesittynyttä toimitusta – arvostelussa Acceptin ”Humanoid”

Tätä nykyä saksalais-amerikkalainen Accept on ehtinyt jo 17. studioalbumiinsa. Vuonna 1996 alkaneesta horroksesta yhtye nousi uuteen kukoistukseen vuonna 2010 ilmestyneen ”Blood of the Nationsin” myötä, ja siitä lähtien yhtye on puskenut ulos tasaisin väliajoin tasaisen laadukkaita levytyksiä tuoreimman laulajansa Mark Tornillon kera. Uuden renessanssin myötä osa vanhoista faneista on löytänyt bändin uudestaan, ja uusiakin kuulijoita on orkesterin leiriin virrannut. Itse kuulun Acceptin myöhäisheränneeseen kuulijakuntaan, joten bändin myöhempien tekemisten, kuten uusimman ”Humanoid”-albumin arviointi, tapahtuu ilman vuosikymmenten fanituksen ja odotusten painolastia.

”Humanoid” herahduttaa veden kielelle heti kättelyssä, kun Amorphista muistuttava ”Diving into Sin”-avauskappaleen itämaisvaikutteinen riffi hivelee korvia. Kappaleessa, kuten koko albumilla yleensäkin, on maltillisen verkkainen tempo, joka mahdollistaa musiikin kiireettömän ilmaisun ilman hoppua kohti seuraavaa osiota. Mark Tornillon väkevät vokaalit tulevat niin vahvasti artikuloiden, ettei sanoituksia oikeastaan edes tarvitse vilkuilla lyriikkavihosta. Levyn nimikappale ”Humanoid” alkaa lupaavalla liidikitaroinnilla, ja säkeistöissäkin riimit ja riffit tempaavat mukaansa. Harmillisesti kertosäe ei kuitenkaan lähde odotuksia vastaavaan lentoon. Kolmantena kuultava ”Frankenstein” riemastuttavine sooloineen sen sijaan toimii itselleni joka osa-alueella, ja kuuluu päätöskappaleen ohella henkilökohtaisiin suosikkeihini albumilta. Hieman erikoisesti kaksikko ”Humanoid” ja ”Frankenstein” ovat ”Humanoidin” ainoita biisejä, jotka suoraan liittyvät kiekon nimen ja kansitaiteen teemoihin. Musiikillisen puolen ollessa kunnossa ei kuitenkaan ole suuri rikos, jos albumin otsikko ja kuvastollinen teema eivät täysin paiskaa kättä lyriikkaosaston kanssa.

Albumikokonaisuuden keskivaiheille sijoitetut ”Nobody Gets Out Aive” ja ”Ravages of Time” liikuskelevat yhteennivoutuvissa kuolevaisuuden ja kiikkutuolifilosofian teemoissa. Ensiksi mainittu ravistelee kuulijaa hieman kovakouraisemmin, kun taas jälkimmäinen suorastaan tuudittelee kuulijaa seesteisellä keinutuksellaan. Näiden jälkeen koetaan albumin ainut selkeä notkahdus ”Unbreakablen” muodossa, joka ei tunnu täyttävän mitään selkeää tarvetta levyllä ja haiskahtaa täten filleriltä. Vain vajaat kolme ja puoli minuuttia kellottava ”Straight Up Jack” on kompakti ja humoristinen juomalaulu ennen väkevää loppukaneettia ”Southside of Hell”, joka vauhdikkuudellaan, melodisuudellaan ja lyyrisellä annillaan lunastaa paikkansa albumin kirkkaimpana helmenä ja samalla yhtenä bändin uuden tulemisen hienoimmista biiseistä.

Kokonaisuutena ensi perjantaina ilmestyvä ”Humanoid” ei yllä edes Acceptin Tornillo-aikakauden parhaimmistoon, mutta se on silti paikkaansa puolustava levytys perustason heavy metal-suorittamista. Nykymuodossaan Accept on ennen kaikkea hyvän mielen heviä, ja ”Humanoid” todistaa, että näillä nestori-ikäisilläkin muusikoilla on yhä perinteikkään painava sanansa sanottavana alati modernisoituvien metallin muotojen seassa.

Kappalelista:

1. Diving Into Sin
2. Humanoid
3. Frankenstein
4. Man Up
5. The Reckoning
6. Nobody Gets Out Alive
7. Ravages Of Time
8. Unbreakable
9. Mind Games
10. Straight Up Jack
11. Southside Of Hell