Vesillelasku Hiedanrannassa — Ankea Festival 2026 -raportti 2/2

Toinen festivaalipäivä tarjosi jälleen aimo laidallisen emotionaalisesti latautunutta alternatiivimetallia. Sateisissa tunnelmissa alkaneen päivän ristivät vesille muun muassa saksalainen Bruce Soord sekä kotimaiset Royal Sorrow ja Vermilia. Illan kirsikkana kakun päällä siinti Katatonian ”The Great Cold Distance” -juhlakeikka. Päivän spektrumiin mahtui vaikka ja mitä. Festarin luonne genrerajojen suhteen on eläväinen ja väitteeseen, että Hollannin Roadburn-festarista otetaan aika paljon mallia, on myönnyttävä.

Vesisadetta, lisää vesisadetta ja lisää norjalaisia

Yleisön turinan perusteella erittäin odotettu norjalainen Green Carnation toimitteli mahtipontisesti sateiden välissä. Green Carnationin elämänkaari muodostuu Katatonian tavoin death/doomin kautta kevyempään tunnelmointiin. Pakko myöntää, ettei se toimi minulle yhtään kuten eivät Katatoniankaan uudemmat tapaukset. Oikeastaan se saattaa olla koko viikonlopun ulkopuolisin valinta hevin osalta, sillä monesti seilataan vähän sinne johonkin iskelmän puolelle. Yhtye sai muutamat hyvät doomailuriffit kuulostamaan vakuuttavilta ja osuttua samalla festivaalin ankeaan ytimeen. Setlist.fm-sivuston mukaan yhtyeen keikka sisälsi vain viimeisimpien, vuosina 2025 ja 2026 julkaistujen teosten kappaleita. Tuplateokset kantavat nimiä ”A Dark Poem, Pt.1: The Shores of Melancholia” ja ”A Dark Poem, Pt.2: Sanguis”.

Voiko vielä hetken päivitellä festivaalin absoluuttista vaivattomuutta?! Tuntuu, että mihinkään ei ole kiire, missään ei ole mitään maailmanlopun ryysistä, ja kävijät jaksavat olla edelleen kohteliaita. Mieleen hiipii toki ajatus, että jos Ankea on päässyt ”omilleen”, on suunta vain ylöspäin. Ei ehkä niin paljon, että esimerkiksi The Cure soittaisi joskus Ankeassa… Mutta siinä tavoite.

Lauantaipäivän ilmassa leijui jotain mystistä. Brittiläinen A.A. Williams otti kontaktia yleisöön ja kertoi, että hänen edellisestä Suomen vierailustaan on pitkä aika. Vuonna 2019 ensimmäisen albuminsa julkaisseen artistin saundissa luotetaan raskaiden Deftones-riffien ja haikailevan laulun kantavuuteen. Kaatosateessa koettu keikka ilmensi mitä parhaimmin lauantaipäivän apeaa keskivaihetta. Yleisö pönötti sadeponchot päällä hartain tunnelmin melankolian täyteisessä transsissa.

Paluu 2010-luvun djenttikaanoniin

Seuraavana päälavalla veivasi teinivuosilleni osuneen djenttimylläkän yksi uranuurtajista. Hollantilainen Textures nimittäin paukutteli välillä kuin Meshuggah konsanaan. Djentiksi nimetyn genren ytimessä on nimittäin tuo ruotsalainen mutkikkaan hevin uranuurtaja. Toisen aallon metalcoren melodioista lainattujen kertsikoukkujen kanssa djentistä tuli niin suuri ilmiö, että ähkyhän siinä tuli, ja genre geneeristyi liiallisuuksiin kurottaen aina vain korkeammalle. Texturesin tapauksessa jynkkääminen on kuitenkin ilahduttavan suuressa osassa ja intensiteetti sadassa.

Tehdaslavalle valui lisää ambienttista ja post-metalin kyllästämää saundia, kun norjalainen Sylvaine otti lavan haltuun. Se oli minulle täysin uusi nimi, mutta on pakko myöntää, että koko viikonlopun pienimmät ja tuntemattomimmat nimet soittivat keikkoja, jotka eivät puuduttaneet yhtään. Multi-instrumentalisti Katherine Shepardin soolo-projektina realisoitunut Sylvaine kevensi vielä sopivasti Ankean synkistelyä ennen illan pääaktia.

Kitara soi, surua soi…

Voihan ilon päivä, kun tieto Katatonian ”The Great Cold Distance” -spessukeikasta kajahti ilmoille. Se on albumi, jonka vaikutus modernimpaan metalliin on kiistaton. Laulaja Jonas Renkse ja kitaristi Anders Nyström löivät hynttyyt yhteen vuonna 1991 Tukholmassa. Yhtye julkaisi uransa alkupolulla sellaiset death/doom-klassikot kuin ”Dance of December Souls” ja ”Brave Murder Day”. Sen jälkeen yhtye hylkäsi tyylipuhtaan death/doomin ja alkoi sekoitella musiikkiinsa milloin mitäkin. On trip hopia, edellä mainittua The Curea, Kentiä ja paikoin post-metalinkin sävyjä.

Pieni historiikki lienee sallittua, sillä nyt soitetaan juhlalevy vain yhdellä alkuperäisjäsenellä. Uusimman, viime vuonna julkaistun ”Nightmares as Extensions of the Waking State” -albumin myötä joukkoon liittyi kaksi uutta kitaristia edellisiä paikkaamaan. Aisapari Anders Nyström oli savustettu ulos, ja niin kävi lopulta myös Roger Örjessonille, joka soitti yhtyeessä vuodesta 2016 lähtien. Jonas Renksen soolobändiksikin useissa yhteyksissä tituleerattu soitinryhmä selviytyi levyn läpisoitosta kuitenkin kiitettävästi. On kuitenkin huomioitava, ettei nykyinen pakka ole täysin uusi. Basisti Niklas Sandin on soittanut bändissä jo vuodesta 2009 ja rumpali Daniel Moilanen puolestaan vuodesta 2015. Mutta esimerkiksi ”The Great Cold Distancella” toista kitaraa ja bassoa soitelleet Norrmanin veljekset sekä rumpali Daniel Liljekvist hävisivät kokoonpanosta vuosien 2009–2014 välisenä aikana.

Vuonna 2006 yhtye tosiaan osui kultasuoneen, ja kaiken aiemman kokeilun yhdistävä ”The Great Cold Distance” julkaistiin. Näen sen jonkinlaisena aikakauden päätöksenä. Kappalerakenteet noudattavat hyvin paljon perus pop-kaavoja, mutta tunnelma on levyllä kauttaaltaan niin seitinohut, että vaikka raskaat kitaravallit jylläävät jatkuvalla syötöllä, ei levyn introvertti maisema katoa hetkeksikään.

Hyväntuuliselta vaikuttanut Jonas Renkse piti suomalaisyleisöä alkutekijöistä hyvin otteessaan. Vitsejä lenteli sinne tänne, vaikka yleensä mies ei paljoa spiikkaile keikoilla. Osaapa Renkse sanan suomeakin. Se on ”lonkerotaivas”. Yleisö naurahti harmaiden pilvien alla. Kaatosade olisi tietysti linjassa seuraavana kuultavan levyn sielunmaiseman kanssa.

Renkse potkaisi ”Leadersin” käyntiin. Se on ihan tajuton levyn aloitus. Heti syvään päätyyn ja ranteet auki. Yhteislaulun karkeloina jatkumoksi ”Deliberation”, ”Soil’s Song” ja ”My Twin”. Odotan tietysti, että päästään ”ei ikinä livenä soitettavien rykäisyjen” kimppuun. Levyllä on erityinen paikka sydämessäni. Pohdin, miten keikka voi edes edetä niin, että pystyn käsittelemään tulevia kappaleita samalla, kun karjun joka ikisen sananparren Renksen mukana.

Harmaan taivaan verhoama tunnelma syveni mitä pidemmälle levyä päästiin. Levyn aloituspuoli kaikkine hitteineen asetti tietysti haasteita yleisön viihdytykseen kuuntelutottumuksien ollessa nykyään hyvin biisivoittoisia. Samaa ilmiötä huomasin taannoisella Anthraxin ”Among the Living” -juhlakiertueella. Kaikki hitit on ladattu levyn alkupäähän, ja syvemmät viillot ovat aivan hepreaa. Pakko soimata vielä vähän Anthraxia siitä, että se soitti levyn väärässä järjestyksessä jättäen hitit loppuun. Mutta se siitä rässiyhtyeestä, nyt ei nimittäin rullalautailla, kun maa on märkä.

Mutta se tapahtuu. Vaarallisesti hyökkivä ”Consternation” seurasi hittikimaraa ja löi yleisön todelliseen ahdinkoon. Nyt tulee turpaan ja isosti. Sitä seurannut ”Follower” oli uskomatonta todistaa livenä. Renkse manaa ”Father, I won’t make it”. Rakastan tämän aikakauden Katatonian huumorintajua ja pilkettä silmäkulmassa erittäin synkkien aiheiden keskellä. Kuten monessakin kappaleessa albumin mitalla kruunaa kappaleen uskomaton breakdown-riffi. Ainutkertainen tilaisuus kokea juuri Hiedanrannan tehdasrakennusten ympäröimänä tämä urbaanien maisemien ja apaattisuuden atmosfääreillä leikittelevä levykokonaisuus. Edeltävän albumin ”Viva Emptiness” konseptista vilisevä maailma lasikaupungista kaikuu korvissa.

Yhdet puheet ja takaisin Tukholmaan

Katatonia toimitteli ilman yhtäkään nytkähdystä suureleisesti uransa parhaimpia kappaleita. ”Rusted”, ”Increase”, ”Journey Through Pressure” ja ”In the White” olivat sellaisia napakymppejä, että siitä saa vain unelmoida seuraavilla keikoilla. Yleisökin tuntui olevan alusta loppuun yhtä lailla messissä, vaikka olinkin kuulevinani nurinaa siitä, ettei soitettu niitä ja näitä biisejä muilta albumeilta. Katatonia puristi mehut merkkiteoksestaan ja häipyi pois. Ei encorea. Arvostan.

Jos olisi halunnut, että koko maailma räjähtää, niin bonusbiisit ”Code Against the Code” ja ”Unfurl” olisivat olleet sellainen sinetti viikonlopulle, että saikuttaminen olisi ollut jo oletus itsensä keräilemiseen. Nyt saatiin ”tyytyä” siihen, että kotimainen Oranssi Pazuzu näytti, kuinka närhen munat pörisee. Kotimainen psykedelian ja karvaiseen saundiin luottava suhinabändi toimi täydellisenä loppukaneettina aivan järjettömälle festariavaukselle. Usvaisessa sunnuntaihin kääntyvässä yössä tuutattiin albumien ”Muuntautuja” ja ”Mestarin Kynsi” kappaleita. Jos alakoulujen kevätjuhlan suvivirrestä luovutaan, ehdotan, että ”Muuntautuja” paikkaa sen loven. Heittämällä koko viikonlopun parhaimpia vetoja, ja kotimaisella musakentällä Oranssi Pazuzu on sitä parasta a-ryhmää.

Kiitos Ankea! Tästä alkaa uusi aikakausi Tampereen festivaaliskenessä, ja suunta on vain ylöspäin. Ensi vuoden artistit paljastettiin jo lauantai-aamulla, eikä esimerkiksi Igorrin tai Alcestin kiinnittäminen tule menemään keneltäkään ohi.