Vesperithin debyytti ei lunastanut lupaustaan
Tamperelainen yhden naisen projekti Vesperith julkaisi 22.11.2019 omaa nimeään kantavan debyyttialbumin ”Vesperith”, Svart Recordsin kautta. Albumia on mainostettu enemmän ja vähemmän black metalin varjolla. Joku puhui jopa hypetyksestä. Ja myönnän, minäkin odotin aika paljon. Ennen kaikkea odotin tyyliä, originelliutta ja sellaista naisellista viehkeyttä, mitä mies ei pysty tarjoamaan minkäänlaiseen bm:ään. Varsinaisen musiikin tekemisen, kuten musiikillisten aiheiden kehittelyn oletin olevan itsestäänselvyys.
Mutta black metal ja nainen ei ole aina maailman paras yhdistelmä, eikä helpoin koskaan. Myrkur ehti saada paljon lokaa niskaansa tuodessaan oman versionsa black metalista maailmalle. Aina lienee tahoja, jotka vannovat puritanismin hengessä, ettei naisesta ole tekemään mustaa metallia. Mutta koko ongelma voidaan nyt sivuuttaa, sillä Vesperithin mustan värin liputus pysähtyy oikeastaan levyn kansiin ja logoon. Tässä debyytissä on kyse pikemminkin musiikillisesta roiskemaalauksesta, ja etupäässä vielä hennoin käsivarsin, höyhenenkevyillä heitoilla. Jos sellaiset elementit toimisivat vain hienoisina kontrastin antajina, nehän tosiaan toimisivat. Mutta eivät ne paljaaltaan vielä musiikkia tee.
Mainos päättyy
Pressitiedotteen mukaan albumi on Tanille ”henkilökohtainen odysseia, matka sielun synkille rajoille ja eheyttävä alkemistinen transmutaatio”. No, enpä voi kieltää artistin omia, henkilökohtaisia tuntemuksia, mutta tässä vaiheessa tekisi jo mieleni sanoa, että vakavasti otettava musiikinteko on oikeasti jotain muuta kuin ’alkemistista transmutaatiota’. Itse asiassa tällaisia lauseita ei edes kannattaisi väläytellä ainakaan metallimusiikkigenren kentillä. Ne antavat vain hyvin amatöörimäisen, lapsellisen ja tyttömäisen käsityksen asenteesta musiikin tekoon ja viittaavat pikemminkin hipsteriverbaliikkaan. Mikäli oikeasti haluaa viljellä tietyn genren (black metalin) elementtejä, täytyy ensin tuntea genre, ja ehkä osoittaa sille vähän kunnioitustakin. Nyt ei siltä vaikuta.
Avausraita, ”The Magi”. Tämä olisi mennyt vielä jonkinlaisena hahmottomana introna, mutta kun se ei ole intro, eikä varsinaisesti pidättele mitään tai väläytä merkkejä jostain suuremmasta. Ja suurempaa olisi ihan oikeasti sävelletty ja sovitettu musiikki, jolla on rakenteensa ja jonka tekeminen vaatii kykyä kehitellä ja käsitellä musiikillisia aiheita, asenteesta puhumattakaan. Improvisaatiota voi käyttää keinona löytää biisille elementtejä tai keinona löytää jotain itsensä sisältä, mutta valmiit teokset vaativat myös suunnittelu- ja rakentamiskykyä. Nyt näyttää siltä, että heitellään seinille mitä sattuu ja miltä sattuu tuntumaan.
”Fractal Flesh”. Blast beat ja rääkylaulu yhdistettynä psykedeeliseen äänimaisemaan toimivat tässä hivenen aikaa varsin hyvin. Front ladyn (ja siis bändin ainoan jäsenen) rääky on kyllä kaunista, jopa sykähdyttävää. Epäselväksi tosin jää, mikä se idea oli. Onko tarkoitus tehdä ambienttia ja käyttää rääkyä lähinnä sointivärin ominaisuudessa vai oikeasti ilmaista sillä jotain? Black metalin kanssa ei kannata flirttailla, ellei tiedä, minkä kanssa flirttailee ja mitä tekee. Vaikka black metalin genre on saattanut sulkea sisäänsä musiikkiteorian tosiamatöörejä ja soittotaidottomia muusikoita, sillä on ollut sielua ja syvyyttä sitäkin enemmän. Sitä ei ole tarkoitettu leikkikaluksi.
Mainos päättyy
Kolmannen raidan kohdalla sanoisinkin, että jos on tarkoitus tehdä lähinnä psykedeelistä ambienttia, niin tehtäköön sitä rehellisesti. Siis äänimaisemaa vailla melodioita ja rytmejä, vailla mielleyhtymiä minkäänlaisiin ideologisiin sidoksiin, vain visuaalisia kuvia mieleentuovaa muodotonta ääntä. Sillekin on paikkansa ja tilauksensa, mutta toki se on paljon vähemmän mielenkiintoa herättävää kuin musta metalli.
”Valohämärä”. Onko tarkoitus käyttää koskettimia melodioiden esittelyyn ja kehittelyyn vai etupäässä sointivärin vuoksi? Kumpikin vaatisi taitoa, edellinen soittotaitoa ja jälkimmäinen terävää nyanssien tajua. Ja pitäisi itse kysyä itseltään mihin pyrkii. Epävarmuus ja päämäärättömyys musiikin tekemisessä näkyy väistämättä läpi. Toki tekemällä oppii ja itseään isompia kuuntelemalla hoksaa monta asiaa. Mikäli todellinen nyanssien kanssa säätäminen ihan oikeassa sävellystyössä kiinnostaa, sitä voi opiskella vaikka kuuntelemalla, mitä Tuomas Saukkonen on tehnyt Wolfheartinsa kanssa. Nämä ovat niitä asioita, joita joutuu miettimään ja pohtimaan kun musiikkia tekee. Ei voi vaan heitellä tuntemuksia sinne ja tänne, mikäli toivoo tulevansa vakavasti otettavaksi muusikoksi. Tällä raidalla myöskään rääky ei toimi. Jos aiemmin on käyttänyt rääkylaulua huomattavasti ja tarkoituksella epäselvemmin, ei kannattaisi rikkoa edes tätä pientä vokalistista yhtenäisyyttä käyttämällä samantyyppistä laulutapaa erityyppisellä artikuloinnilla. Jos taas välttämättä haluaa, että bläkkislyriikoista saa kuulija selvää, kannattaa tietää, että tänä päivänä niistäkin voi löytyä tasoa, jopa Kalevala-mittaa myöten. Ihan mitä tahansa sanahelinää ei kannata enää kirjoittaa. Tuomas Kainulainen taas tuhlaa muusikon lahjojaan aivan väärällä levyllä. Minkä ihmeen takia tähänkin raidalle on nämä rummut tällä tavoin täysin irrallisina laitettu? Mitä tässä haettiin?
”Quintessence”. Tämä on oikeastaan ainut raita, jossa tuntuu edes jotenkin olevan haettu ideaa ja hahmoa, eikä pelkästään roiskittu. Esimerkiksi siirtymä rääkyyn toimii erittäin hyvin. Tämänkö yhden raidan takia koko levyä on kutsuttu kokeelliseksi black metaliksi? Älkää nyt viitsikö. Tämä albumi ei ole black metalia nähnyt eikä kuullut, huolimatta siitä, kuka sillä on ollut tuottamisessa mukana.
Metallimusiikki on kova laji. Musiikki on kova laji, varsinkin Suomessa, jossa on prosentuaalisesti väkilukuun nähden enemmän menestyneitä ja huippulahjakkaita muusikkoja ja laulajia kuin missään toisessa maassa. Tämä pätee niin klassisen kuin metallimusiikin alueella. Täällä on tehtävä työtä menestyäkseen ja tiedettävä, mihin pyrkii ja mitä haluaa. Etupäässä psykedeelisiin äänimaisemiin ja huokailuun nojaava päämäärätön materiaali on aika heikkoa antia, ainakin metallimusiikin skenessä. Ehkä se onkin skene, joka tässä on nyt ihan väärä. Atmosfääristä black metaliakaan tämä ei oikein lähesty. Kiinalaisiin/kiinalaistaustaisiin atmosfäärisen tai jossain määrin jopa dsbm – vaikutteisen metallin mestareihin Zuriaakeen ja Deep Mountainsiin Vesperithiä ei voi edes verrata.
Mainos päättyy
Itse asiassa odotin paljon enemmän tältä levyltä. Vesperithin neljä vuotta sitten julkaistu EP ”Esoteros” antoi aihetta odottaa parempaa ja enemmän. Black metal – alustalta ponnistavan Sariina Tanin äänessä soi lupaus, niin puhtaissa kuin rääkylauluissa. Mutta ilmeisesti ei löytynyt ketään jatkamaan musiikillisia ideoita ja tekemään ihan oikeaa musiikkia mustalle seireenille. Ja toisaalta Myrkurin kivinen tie ei taida olla juuri kenenkään haave, vaikka saamansa myräkkä täysin kohtuuton olikin. Mutta mitäänhän ei ole vielä menetetty, ja ehkä tällekin albumille löytyy omat faninsa, jostain genrestä, tai vaikka kuvataiteen puolelta.
6/10
Kappalelista:
1. The Magi
2. Fractal Flesh
3. Refractions
4. Valohämärä
5. Quintessence
6. Solar Flood
Mainos päättyy
Kirjoittanut: Sirpa Pelli