Veteraanivokalistin cover-juhlat – arviossa Udo Dirkschneiderin ”My Way”

Kirjoittanut Mikko Nissinen - 22.4.2022

Ex-Accept– ja U.D.O. -keulahahmo, teutonihevin kiistaton legenda Udo Dirkschneider on tehnyt kattavan cover-pläjäyksen ”My Way”. 65 minuutin mittaiselle kokonaisuudelle, ”My Waylle” ”Saksan tankki” on koonnut 17 lempikappalettaan vuosien varrelta. 70-vuotisjuhliaan albumin julkaisun aikaan viettävä saksahevin veteraani on sovittanut yhtyeensä kanssa lainakappaleista omansa näköisiä. Albumin biisit ovat pääosin tuttua ja turvallista tavaraa. Yllättävää ei ole, että kappaleet ovat kauttaaltaan klassista popia, rockia ja heavya ja miltei poikkeuksetta ajalta ennen vuotta 1980. ”My Wayn” soundit ovat modernin metallituotannon mukaisesti turboahdetun massiiviset.

Udo-setä kähisee ikänsä huomioon ottaen yllättävän hyvällä teholla. Silti rennossa etukenossa ja kireäsoundisilla, moderneilla soundeilla varustetut kappaleet eivät kuullosta lähestulkoonkaan niin kauheilta kuin niiden saattoi olettaa kuulostavan. Sensational Alex Harvey BandinHealerista” lukien tahti on reippaasti rokkaava ja mukaansatempaava. Crazy World of Arthur Brownin makaaberin teatraalinen klassikko ”Fire” ja Uriah Heepin hieman tuntemattomampi hard rock -anthem ”Sympathy” taittuvat nekin, tosin turhankin modernin kliinisellä heavy-otteella riuhtaistuna.

Albumin alkuosion maukkaimpiin biiseihin lukeutuu akustisen, sopivan likaisen bluesin johdattelemana rapsakasti rokkaava Ike & Tina Turnerin motown-ikivihreä ”Nutbush City Limits”. Samaa voi sanoa kunnon yleisönhuudatuspoljennolla varustellussa Billy SquierinThe Strokesta” ja ’Rollareiden’ ”Paint It Blackista”, joista viimeksimainittu on saatu sovitettua mainiosti laukkaavaksi sankariheavy-versioksi.

Vanhan hyvän ajan ScorpionsinHe’s a Woman, She’s a Man” istuu albumin vahvempaan keskikastiin. Samaan kategoriaan voi sanoa istuvan Frankie Millerin katkeransuloisen puoliballaadin ”Jealous” ja U.D.O.-mankelin läpi rullailtu heavy rock -versio QueeninWe Will Rock Yousta”.

Seitsenkympiseksi Udon känisevä ääni on kieltämättä yllättävän hyvässä kuosissa ja kantavuudessa. Kappalevalinnoissa on kuitenkin mukana joitakin rock-historian maagisimpien kultakurkkujen aikanaan naulaamia vetoja, joista olisi pitänyt pysytellä kaukana.

Led ZeppelininRock And Roll”, The Sweetin imelähkö ”Hell Raiser”, Ronnie James Dion aikaisen RainbownMan On The Silver Mountain” ja halvan kuuloisena karaokejousisovitusmiksauksena kokonaisuuden päättävä Frank SinatranMy Way” ovat lähtökohtaisesti liian haastavaa tai huonosti soveltuvaa tulkittavaa Udolle. Pääosin kankeahkon äänenkäyttönsä takia ja myös kapean ilmaisualan vuoksi. Jopa AC/DC:n ”T.N.T.” ja MotörheadinNo Class” kärsivät Udon tulkinnan kohdalla mutkat suoriksi vetämästään vokalisoinnista, vaikka Bon Scottin ja Lemmyn omimmat kappaleet voisi kuvitella olevan helppoa tulkittavaa raspikurkulle kuin raspikurkulle.

Ja vaikka albumin modernin heavy metalia mallintava soundimaisema toimiikin pääosin hard rock -ralleissa, on se silti paikoin suorastaan tyylitajutonta ja hengetöntä äänitaustaa komppaamaan autenttisia rock-klassikoita. Toki on ymmärrettävä, että Udo on Keski-Euroopan heavy metali-ikoni, ja että nimenomaan heviä fanit häneltä vaativat, mutta sekään seikka ei perustele biisien lyömistä yksikantaan saman, ennalta-arvattavaan sapluunaan.

Albumin toimivimpia biisejä on saksalaisen syntikkapop-yhtye Wolfsheimin vuosituhannen alun tunnelmapalan ”Kein Zurückin” tulkinta. Kyseessä on myös ihka ensimmäisiä kertoja, kun Udo kuullaan tulkitsemassa jotakin biisiä oman kotimaansa kielellä.

Juhlavuotensa kunniaksi ja uransa päätepisteen häämöttäessä cover-albumin ajatus on lämmin ja sympaattinen. Se on myös luonteva tapa katsoa maastopukuisena heavy-jässikkänä tunnetun veteraanilaulajan mittavaa uraa taaksepäin ja peilata hänen sotapolkunsa ylä- ja alamäkiä. Taiteellista kunnianhimoa ja boksin ulkopuolelta tulevia tuotantoideoita sillä olisi kuitenkin voinut olla enemmän. Nyt mentiin valitettavan perus-varmoilla valinnoilla.