Viikko Metal Daysissa: myrskyjä ja metallia, mutta myös hellettä ja hauskuutta, osa 1

Porukkamme perinteinen kesäretki suuntautui jälleen tänä vuonna Slovenian Tolminiin, jossa oli luvassa viidennen kerran järjestetty Metal Days (aikaisemmin Metal Camp). Viime vuonna useampi meistä oli sitä mieltä, että voisihan sitä välillä käydä tsekkaamassa jonkin toisenkin festarin, mutta jo ensimmäisten bändijulkistusten jälkeen kävi niin, että huomasimme varanneemme matkat ja majoitukset. Valitettavasti seuraavat julkistukset eivät hivelleet omaa mieltäni kovin syvältä, mutta niin vain löysin itseni jälleen Tolminista ja Metal Daysista tietäen, että kyllä noilla festareilla riittää paljon muutakin hupia kuin pelkkä musiikki. Bändit jäivätkin itselleni erityisesti loppuviikosta aivan statistin asemaan muutamia päivittäisiä täsmäiskuja lukuun ottamatta.

Lauantai 22.7.: matkustuspäivä

Festarirykmenttimme lähti matkaan lauantaina iltalennolla. Jo lentokentän baarissa huomasi, että moni oli tehnyt saman valinnan. Finnairin suora lento vei festarivieraat Ljubljanaan, ja koneessa lentoemotkin kyselivät, olisiko Sloveniassa mahdollisesti jotkin festarit. Puolet koneesta oli selvästi metallifestariporukkaa – ja toinen puoli japanilaisia turisteja. Mietimmekin hiukan hihitellen, että saattoivat turistit ihmetellä, ovatko suomalaiset todellakin niin metallikansaa, että kaikki pukeutuvat bändipaitoihin. Uskallanpa myös epäillä, että alkoholin myynti tällä lennolla nousi hitusen normaalista. Ljubljanasta on pysähdyksineen noin parin tunnin matka vuoristoteitä Tolminiin. Metal Daysin kautta voi varata shuttle-kyytejä paikan päälle. Oma porukkamme turvautui muihin kyyteihin, ja kuskimme olikin oikein leppoisa kaveri, joka mielellään piti kanssamme tupakkataukoja matkalla. Muutamat avatut tölkitkään eivät kuskiamme haitanneet, joten matka meni oikein rattoisasti.

Lauantaina olisi ollut jo muutamia bändejä New Forces Stagella, mutta koska olimme perillä vasta illan pimetessä ja majoituimme Tolminin keskustassa, tyydyimme majoittumisen jälkeen istumaan iltaa läheisessä pizzeriassa spritzereitä nautiskellen.

Sunnuntai 23.7.: joessa puljaamista ja muutamia bändejä

Sunnuntaina heräsimme pirteinä aamuvarhaisella ja suuntasimme jo seitsemän jälkeen aamupalalle läheiseen hotelliin. Siinähän vierähti iloisesti useampi tuntikin, kun väki pöydässä lisääntyi vähitellen. Toki vaihdoimme välillä kuppilaakin, koska sunnuntaina läheinen marketti ei vielä suonut meille antimiaan emmekä laiskoina jaksaneet lähteä raahustamaan leirintäalueen kupeessa olevaan kauppaan. Jossakin vaiheessa mieli halaji kuitenkin jo kohti festareita – erityisesti mielessä siinteli ihanan viilentävä joki, sen verran painostava ilmanala sunnuntaina oli. Kaikki saivat hienoisen harhailun jälkeen rannekkeet käteensä ja rahat ladattua maksukortilleen. Matkalla löysimme leirintäalueen puolelta vielä erikoisolutta myyvän katoksenkin, jossa tuopillisen verran istahdimme. Matka festarialueelle voi yleensäkin olla pitkä ja vaarallinen, koska sen varrelta löytyy monenlaista ruoka- ja juomakojua, jotka viekottelevat pysähtymään antimiensa ääreen. Mutta sitten olikin aika suunnistaa suunnilleen juosten kohti jokea. Siinä jäivät hitaammat pahasti jälkeen, kun laitoimme töppöstä toisen eteen ja pärskäytimme suoraan virkistävään veteen.

Rantabaarissa tuli vietettyä useampi tunti; jopa niin kauan, että väki alkoi jo siirtyä rannalta leireihinsä. Mikä ilo siitä nousikaan, kun saimme vielä lainata uimaleluja, joitten kanssa sitten temmelsimme joessa kuin pahaiset kakarat – volyymikin oli varmasti täysin samaa luokkaa kuin päiväkotiryhmällä. MetalDaysin beach barissa on aina hauska nähdä, miten porukka innostuu puljaamaan oikein kunnolla. Kaikenikäiset ja -kokoiset tyypit ovat yhtä suurta perhettä viilentävässä jokivedessä. Itse taisin loppujen lopuksi horjahtaa jokeen jopa vaatteet päällä, mutta eipä tämä lämpimässä ilmassa haitannut ollenkaan. Jo tuon beach bar -piipahduksen jälkeen tuntui, että naama oli kipeänä nauramisesta, eikä tässä vietetty vasta kuin ensimmäistä kokonaista päivää viikon retkestämme.

Alkuillasta oli syytä lähteä katsastamaan tänä vuonna uutena tulleen New Forces Stagen tarjontaa. Lava oli hämärästi ujutettu jonnekin itse festarialueen ja leirintäalueen välimaastoon. Ainakin omasta mielestäni telttoja oli suunnilleen tämän lava-alueen kulmilla (saattaa kyllä olla, että muisti tekee tässä tepposia, koska myöhemmin viikon aikana en enää tälle lavalle suunnitelmista huolimatta eksynyt). Sunnuntaina lavan avaajaksi oli valikoitunut helsinkiläinen Whorion. Oli todella hienoa nähdä, miten paljon porukkaa oli tullut katsomaan bändiä, vaikkei se nyt varsinaisesti maailmansuosiosta vielä nautikaan. Ja sanon todellakin ’vielä’, koska mahdollisuudet isompaankin suosioon ovat olemassa. Whorion jyräytti MetalDaysissa hienon keikan, jota kehui oikeastaan jokainen, jonka kanssa asiasta tuli myöhemmin juteltua. Jopa kanssamme keikkaa diggallut Sinister-kitaristi nyökkäili hyväksyvästi. Bändi ei turhia nöyristellyt vaan töräytti death metalinsa kansalle kuultavaksi. Itsellenikin bändi oli entuudestaan suhteellisen tuntematon, mutta se täytyy ehdottomasti laittaa korvan taakse.

Seuraavana lavalle vinkumaan tullut italialainen Myriad Lights taas osoitti, mikä tällaisilla uusille bändeille mahdollisuuksia antavilla lavoilla on mielenkiintoista: siellä voit todistaa todella hyviä tulevaisuuden nimiä (kuten edellinen Whorion) ja sitten pumppuja, joiden tulevaisuuden ei toivoisi ainakaan sellaisenaan jatkuvan kovinkaan pitkälle. En tiedä, innostuiko joku tästä italialaisesta, mutta omiin korviini se ainakin oli käsittämätöntä power-kuraa. Hyvät naurut saimme kuitenkin kaverin yrittäessä löytää sanaa ’tuplabasarit’, joista sitten tuli näppärästi ”juoksurummut”. Kieltämättä tämäkin on oikein hyvä määritelmä. Onneksi kaksi lavan viimeistä bändiä onnistui vielä pelastamaan iltaa. Itse asiassa viimeisenä soittanut slovenialainen Sober Assault buukattiin tämän slotin perusteella ensi vuodeksi isommalle lavalle. Metal Days on aina osoittanut sen, että tahtoo antaa mahdollisuuksia ns. pienemmille bändeille: se nostaa vuosittain joitain kakkoslavan bändeistä päälavalle ja nyt näköjään myös New Forces -lavan bändejä kakkoslavalle. Hienoa toimintaa!

Maanantai 24.7.: Voi myrsky ja mylväys!

Mitä ihmettä: festarit ja taas porukkamme paristakin eri asunnosta istua töpötti terassilla hereillä klo 6.30?? Mitä täällä oikein tapahtuu? Toki edellisenä iltana bändit lopettivat jo hyvissä ajoin, joten meuhkaamisemme ei jatkunut pikkutunneille. Nälkäkin vaivasi jo, koska edellisenä päivänä syöminen taisi aamupalan jälkeen unohtua. Nyt jouduimme sitten odottelemaan ensimmäisen aamupalapaikan avautumista, joten ainahan siinä yhden oluen voi ottaa. Seitsemältä suunnistimme jälleen kahvin kiilto silmissä hotelliaamiaiselle. Onneksi Sloveniassa säännöstely ei ole samaa tasoa kuin Pohjoismaissa, vaan aamupalan kupeeseen sai tilattua myös vilvoittavan kaljan janon sammuttajaksi. Ja sitten toisen. Ja ehkä lasillisen viiniäkin vielä. Sitten vuoriston ilmojen herra näyttikin voimansa, koska jokin hana taivaalla avautui. Onneks istuimme turvallisesti hiukan reunaa kauempana terassilla, koska kaikki muut kuin suomalaiset pakenivat sisätiloihin. Myrskykin tuntui olevan melkoinen, ja myöhemmin kuulimme, että katoksia oli leireissä lennellyt. Isompaa tuhoa oli tullut New Forces -lavalle, joka oli täysin riekaleina. Bändejä ei maanantaina tultaisi sillä lavalla näkemään.

Istuskelimme pitämässä sadetta kevyesti viisi tuntia porukan lisääntyessä ympärillämme. Mutta lopulta pahin pisarointi alkoi hellittää, joten pääsimme kauppareissulle asti. Tästä sitten oman majoituksen kautta olikin hyvä lähteä lompsuttelemaan iltapäivällä kohti festarialuetta, jossa bileitten oli määrä alkaa täydellä teholla. Pieniä muutoksia aikatauluihin oli jo ennakkoon tullut Xandrian peruutuksen myötä. Kakkoslavalla bändejä olisi ollut kuultavissa jo kahdesta lähtien, mutta itse pääsimme alueelle vasta päälavan ensimmäistä bändiä Na Cruithnea kuuntelemaan. Bändi soitti vuosi aikaisemmin kakkoslavalla, ja silloin keikka oli ajoittain melkoista sekamelskaa. Tällä kertaa meno oli selkeästi tiukempaa ja yhteensoittokin sujui ongelmitta. Valitettavasti nyt säiden ruhtinaat eivät olleet bändin puolella, sillä ukkonen tujautti jonnekin lähimaastoon ja myrskyn takia keikka lopetettiin kesken. Bändi kerkesi spiikata, että keikka lopetetaan, poistukaa lavan läheisyydestä. Tämän jälkeen screeneille tuli punaisena vilkkuva ilmoitus ”Heavy storms. Evacuate!” Siinä tuli pyöriskeltyä hetki ihmeissään, pitääkö tässä lähteä pois koko alueelta, mutta sitten alkoi jo hiukan hymyilyttää, kun paikalla ollut yleisö evakuoi itsensä alueen perällä olevaan katokseen. Seurasin tässä esimerkkiä, tarjosihan katos ainakin sateensuojan. Jos kunnon myrsky olisi iskenyt, tuo katos tuskin olisi ollut kaikista turvallisin paikka, siihen malliin tukikepit jo nyt heiluivat. Mutta hätä ei ollutkaan nähtävästi niin suuri, kuin annettiin ymmärtää.

Hetken katoksessa istuskeltuani oli kuitenkin aika suunnata kakkoslavan suuntaan, jossa Beheaded jo soittelikin. Metal Daysin tiedotus toimi niinkin hyvin, että Facebook-sivullaan se ilmoitti bändin keikan peruuntuneen (onneksi huomasin tämän vasta myöhemmin) – kommenteissa toki ihmeteltiin, että mikäs tämä Beheaded sitten on, joka juuri soittaa. No, aina ei osu ihan kohdilleen tiedotuksenkaan osalta. Sateesta huolimatta maltalaista death metalia kuulemaan valui vähitellen koko ajan enemmän porukkaa. Syykin selvisi myöhemmin: päälavalta oli peruttu Lost Societyn keikka, jonka piti alun perin olla samaan aikaan kuin Beheadedin. Minua tuo peruuntuminen ei haitannut, ja Beheaded vetäisi vallan makoisan kolmevarttisen sateisessa Metal Daysissa.

Tämän jälkeen ehti hätäisesti vaihtaa kuulumisia parin tutun kanssa, kun lavalle säntäsikin jo Suicidal Angels. Ylipäätään festarilla bändien väliset tauot on vedetty pääbändejä lukuun ottamatta aivan minimiin, mikä tietenkin vaikuttaa yleensä alkukeikkojen soundeihin. Mutta Suicidal Angelsin thrash metalia tämä ei haitannut hetkeäkään: keikka rykäistiin täysillä käyntiin, eikä hanaa käännetty pienemmälle koko keikan aikana. Olen aikaisemminkin pitänyt bändin energisestä lavapreesensistä, eikä se pettänyt tälläkään kertaa vaan kreikkalaiset tarjosivat nautinnollisen keikkakokemuksen. Myös pari vuotta sitten kokoonpanoon mukaan tullut uusin kitaristi näyttää kotiutuneen bändiin erittäin hyvin. Olen onnistunut tähän mennessä näkemään muistikuvieni mukaan bändin ainoastaan festariolosuhteissa, joten mukava nähdä se myös sisätiloissa lokakuussa Satyriconin lämmittelijänä.

Tästä siirryttiin vähän toisenlaisiin tunnelmiin, kun illan hämärtyessä yhdysvaltalainen Absu toi okkulttisen show’nsa Metal Daysiin. Pitkän linjan bändi näytti nuoremmilleen, kuinka metallia veivataan täydellä sydämellä. Erityispisteet täytyy antaa vokalisti Proscriptor McGovernille, joka päämikkeineen heilui ympäri lavaa sylkemässä bändin sanomaa kansalle. Alkukeikan vokaalit hoiti basisti, mutta muutaman biisin jälkeen saatiin koko kokoonpano lavalle. Tässä vaiheessa myös sade alkoi olla pelkkä muisto menneestä, joten festarit tuntuivat nyt pääsevän vauhtiin kunnolla. Siinä XL-kokoista coctailia nauttiessa Absu ei olisi voinut parempaa keikkaa iltaan suoltaa. Tässä oli ehdottomasti yksi maanantain parhaista akteista.

Aikaisempi myrsky oli nähtävästi koetellut jonkin verran myös päälavaa, koska Loudness siirrettiin sieltä kakkoslavalle, mikä puolestaan aiheutti sen, että Batushkan keikka siirtyi myöhäisempään ajankohtaan. Absun jälkeen suuntasimme takaisin päälavan suuntaan, jossa vain hiukan myöhässä aikataulusta aloitteli floridalainen Iced Earth, joka on nähty aikaisemminkin Metal Daysissa. Bändi ei kuulu omaan kuunteluvalikkooni, joten esimerkiksi sen uusin levy on päässyt menemään täysin ohi. Vauhdikkaan ja viihdyttävän show’n bändi kuitenkin sai aikaiseksi – ja varmasti monen mieltä lämmitti se, että ylipäätään päälavalla soitti enää mitään bändejä. Yleisössä oli vellonut monenlaisia huhuja, ja joistakin niissä kaikkia päälavan esiintyjiä oli jo peruttu. Onneksi lavan tuhot olivat selvästikin olleet hyvin pienet ja viimeiset keikat saatiin lavalla hoidettua. Iced Earth veti väkeä paikalle yhden nurmikentällisen verran, ja omastakin porukasta löytyi niitä, jotka bändiä hehkuttivat keikan jälkeen kovasti. Minulle se meni mukavasti taustamusiikkina, sillä teimme kentän takaosan katokseen kiintopisteen porukallemme ja lepuuttelimme jalkoja Iced Earthin soitellessa.

Edes ”ihan kiva” -tasolle ei valitettavasti voinut nostaa maanantaina pääesiintyjää Marilyn Mansonia. Selvästi mies oli yksi festarin odotetuimpia esiintyjiä, mutta kylläpä oli meininki laimeaa ja munatonta. Eltaantuneelta transulta näyttävä bändin nokkamies ei ainakaan itseäni vakuuttanut millään osa-alueella. Paljon kertoo ehkä jo se, että ainut biisi, joka sai hiukan monoa vipattamaan, oli pirullisen kuuloinen Eurythmics-cover ”Sweet Dreams”. Bändille oli varattu puolentoista tunnin soittoaika, josta se käytti pelkästään tunnin. Selvästikin bändin keikka jakoi mielipiteitä, koska muutama tuttukin tuntui mumisevan ”mutta olihan se ihan hyvä” samalla, kun toiset kovaan ääneen julistivat, miten luokatonta kuraa keikka oli. Itse en löytänyt keikasta meiningin hiventäkään, mutta hyvä, jos joku siitä jaksoi innostua.

Onneksi ilta oli vielä pelastettavissa, koska aikataulumuutosten myötä Batushkan aloitusaika oli siirretty niin, että bändi aloitteli settiään puolenyön jälkeen. Tämä muutos oli itse asiassa loistava valinta, koska ortodoksi- black metal pääsi näyttämään todellisen luonteensa pilkkopimeässä kakkoslavalla. Bändin keikka noudatteli jälleen kerran ”Litourgiyan” rakennetta, joten vähitellen ehkä toivoisin, että Batushkalta saisi uutta materiaalia kuultavaksi. Mutta keikkakokonaisuudesta ei voi valittaa vähääkään. Kaikessa eleettömyydessään ja ortodoksista kuvastoa käyttävässä esiintymisessään tämä vain toimii aivan loistavasti! Batushka on bändi, joka vuosi aiemmin julkaistiin ensimmäisten festarin kiinnitysten joukossa ja jonka takia päädyin tänäkin vuonna näille festareille. Eikä se pettänyt! Tämän jälkeen en enää edes viitsinyt jäädä odottelemaan Venom Incin settiä vaan suunnistin hyvillä mielin majapaikalleni, jossa terassilla vielä istahdimme ruotimaan päivän antia.

Ti 25.7.: Lisää myrskyä, jumppatuokioita ja pari bändiäkin

Tiistaina emme sentään napottaneet hereillä vielä seitsemän aikaan aamulla, vaan kone saatiin käyntiin vasta joskus aamupäivällä. Tällöin ilma näytti vielä suhteellisen kirkkaalta, mutta ennusteet lupailivat jälleen kosteutta päivään. Bänditarjonta ei alkupäivästä ollut kovin ihmeellinen, joten emme pitäneet mitään kiirettä alueelle lähdön kanssa. Kun majapaikkaamme on vuosien varrella kerääntynyt todella hauska porukka, menee aika omalla terassilla ja viereisessä pizzeriassa kuin siivillä. Tänä vuonna miellyttävää istuskelua haittasivat hiukan juopot ampiaiset, jotka olivat varsin ihastuneita tarjoiluumme. Erityisesti vodkatuoremehu näytti olevan näiden lentävien villipetojen mieleen, ja useampikin pörriäinen hukkui ahneuksissaan juomiimme.

Vihdoin saimme itsemme liikkeelle tarkan suunnitelman kera: ensin erikoisolutterassille matkalla alueelle, sitten Krisiunin keikalle. Pääsimme pisteeseen A, saimme IPA-tuopit käteemme ja hetken päästä joku taas sammutti valot. Paikassa alkoi mahdoton sählinki, että katokset saatiin pakettiin – tässä tapauksessa kelmutettua ympäriinsä. Työntekijöillä on selvästikin hyvin ajan tasalla oleva tieto siitä, milloin myrsky iskee, koska juuri kun henkilökunta oli saanut kerättyä irtotavarat piiloon ja kelmutettua katokset, iski tuuli taas hurjalla voimalla. Saimme kuitenkin istuskella toisessa katoksessa oluita ja ruokiamme särpimässä – mitä nyt vettä lorotti katoksen päältä suoraan hameenkauluksesta sisään, mutta mitäpä tuosta välittämään. Kellon lähestyessä kuutta tuli tuumailtua, soittaakohan Krisiun ollenkaan tuossa säässä, koska myrskyn takia keikkoja selvästikin mielellään peruutettiin tai siirrettiin. Emme ottaneet riskiä lähteä rankkasateessa asiaa tarkastamaan, mikä oli aivan oikea ratkaisu, koska keikka oli siirretty kakkoslavalle öiseen ajankohtaan. Annoimme siis myrskyn mennä rauhassa ohitse ja kuuntelimme jo tutuksi tulleen portugalilaisen Nelsonin suomenkielisitä papatusta. Varsinainen hahmo – paikalla olleet suomalaiset ovat varmaan tavanneetkin tyypin. Samassa pöydässä istui myös saksalainen viinitilallisten jälkeläinen, joka luonnollisesti ristittiin saman tien Mr. Libikseksi. Onko Saksassa muka jotain muuta viiniä?

Sadetta pidellessä aikaa vierähti sen verran, että myös kakkoslavalla seitsemän aikaan musisoinut Macabre jäi näkemättä, mikä hiukan harmitti. Mutta Firespawn sai porukkamme liikkeelle, ja onneksemme sadekin oli jo oikeastaan loppunut. Firespawn rykäisi keikkansa käyntiin ”Shadow Realms” -levyn avausbiisillä ”The Emperor”, mistä alkoikin musiikillinen ilotulitus. L-G Petrov oli jälleen oma, hyväntuulinen itsensä, jonka ilmehdintä on yksi merkittävä osa bändin livekeikoista. Hauskaa oli se, kun eräs tuttu oli seuraavana päivänä kertonut ymmärtäneensä nyt, miksi Firespawnin laulaja on aina kuulostanut niin Petrov’lta. No, parempi myöhään, sanotaan. Tukholmalaiset räiskivät omaa death metaliaan Luciferin nimeen todella taidokkaasti ja vakuuttavasti. Tämän paremmin ei tiistai-iltaa olisi voinut avata, eikä ainakaan minua harmittanut enää yhtään, että useampi bändi ehti päivän mittaan mennä ohi suun. Vaikka Firespawn olisi ollut ainut tiistaina näkemäni bändi, olisin ollut tyytyväinen.

Tai no, olisi kyllä vähän sapettanut, jos Mgła olisi jostain syystä mennyt ohitse. Mutta eipä mennyt. Hengailimme paikalla jo bändin heittäessä lyhykäistä sound checkiään, ja kohta lava pimeni, äijät kävivät vetämässä rotsit niskaan ja kankaat naamalle – sitten mentiin ja lujaa. Tämä bändi on kyllä aina niin roisin suoraviivaista menoa, ettei sitä voi kuin vain suu auki ihailla. Vauhtia ei himmailla missään vaiheessa, ja vaikka mitään erityistä ei lavalla tapahdu, on keikka aina The kokemus! Näin kävi myös Slovenian Metal Daysissa, ja useampi henkilö jakoi oman lausuntoni siitä, että Mgła oli illan paras. Jollain hienolla tavalla nihilistinen asenne välittyy bändin soitosta yleisöön asti, ja tämä välittää samalla omanlaistaan tunnelmaa laajemmalle kuin vain lavalle.

Tästä olikin hyvä jatkaa päälavan suuntaan, jonne olikin jo väsäilty Amon Amarthin tutut taistelukypärärakennelmat. Keikka oli jonkin verran myöhässä, ja siinä kuvaajien kanssa pressin puolella alkusointuja odotellessa tuli tarinoitua esimerkiksi edellisillan Marilyn Mansonin kuvauslinjoista. Pittiin kuvaamaan oli päästetty nähtävästi vain MetalDaysin viralliset kuvaajat, muille näytettiin surutta kämmentä. En siis ollut ainut, joka sai kääntyi kannoiltaan kuvaamaan yrittäessään. Siinä jutustelun välissä sain myös viikinkikilvestä kuhmun päähäni, kun yksi Amon Amarthin rekvisiittaviikingeistä hengaili alueella ja onnistui kolauttamaan pääparkaani. No, eipä niin kovassa päässä pienet kilven kolautukset tunnu. Lopulta keikka saatiin alkamaan ja pyroshow pääsi käyntiin. Näin itse bändin pari viikkoa aikaisemmin Gefle Metalissa, ja settilista oli nyt oikeastaan hyvin samanlainen. Eipä se minua varsinaisesti haitannut, ja keikka tempaisi ehdottomasti mukaansa Tolminissakin. Niskalihakset saivat kyytiä, kun pääsin rinteeseen huutamaan muiden festaroitsijoiden kanssa. Soitto kulki jälleen tyylikkäästi, pyrot paukkuivat ilmaan ja hyväntuulinen Johan Hegg vuorotellen ärjyi ja naureskeli yleisölle. Vaikka bändi pääsi aloittamaan hiukan myöhässä, käytti se koko puolitoistatuntisen soittoaikansa ja tuli muutamaan kertaan uudelleen lavallekin yleisön huutojen saattelemana. ”Twilight of the Thunder Godin” kaikuessa viimeisenä biisinä yöhön täytyi olla jälleen tyytyväinen kokemukseen, jonka Amon Amarth tarjoili. Ja mitenkäs siinä onnistui keikan aikana tempaisemaan pienet hiprakatkin!

Amon Amarthin keikan jälkeen tulimme huomaamattamme perustaneeksi myös Metal Daysin virallisen jumppakerhon. Tämä alkoi siitä, kun eräs innokas festaroija – sanottakoon häntä vaikka Rudolfiksi (nimi muutettu) – lensi puolihuolimattomasti selälleen penkiltä (mutaan, luonnollisesti). Maasta oli nopeasti kuulunut: ”Tarkoituksella tein!” Siitähän se ajatus sitten lähti, ja loppuviikon varrella on saatu todistaa niin kärrynpyöriä (takaperin), uusia näyttäviä liikkeitä, pukkihyppyjä kuin käsilläseisoskeluakin. Sanottakoon, että tyyli näissä todellakin on ollut vapaa – mutta näyttävä. Seuraavana aamuna vaatteet olivatkin siitä kuosissa, että maassa on möyritty. Tämän jumppakärpäsen puraisun takia emme ehtineet kakkoslavalle siirretyn Krisiunin keikkaa näkemään kuin viimeisen soinnun. Onneksi snapsukoju toi lievennystä murheeseen – ja taas mentiin voimistelemaan! Mutta ihan vinkkinä, jotkin niistä snapsuista ovat kyllä aivan kauheita ponuja!

http://metaldays.net/

Rudi Peltonen