Viikko Metal Daysissa: myrskyjä ja metallia, mutta myös hellettä ja hauskuutta, osa 2
Porukkamme perinteinen kesäretki suuntautui jälleen Slovenian Tolminiin, jossa juhlittiin viidennen kerran Metal Days -nimen alla (aikaisemmin Metal Camp). Ensimmäisiä päiviä koettelivat kovat myrskyt ja vesisateet, mutta eivätpä ne menoa juurikaan rauhoittaneet. Loput kolme päivää taas olivat bändikattauksen osalta itselleni aikaisempia heikompia, joten tulikin keskityttyä paljolti kaikkeen muuhun kuin bändeihin – muutamaa täsmäiskua ja päätösbileitä lukuun ottamatta.
Keskiviikko 26.7.: Välipäivän makua – ja mighty Abbath!
Nyt se sitten iski: kaamea kankkunen. Hiton XL-drinkit ja hiton ponusnapsut. Aamu piti myös aloitella pyykkäyksellä, sen verran paksua mutakerrosta olivat vaatteet saaneet päälleen. Enkä todellakaan ollut ainoa, vaan terassimme oli täynnä tasaisen ruskeita kenkäpareja. Päivä ei tuntunut lähtevän käyntiin millään, mutta sain itseni liikkeelle niin, että ehdin seitsemän pintaan alueelle. Tässä vaiheessa jouduimme pahaan vastavirtaan, kun väki rynni pois Gutalaxin keikalta. Nähtävästi hauskaa oli ollut, koska vessaharjat heiluivat käsissä ja vessapaperiakin oli jälleen levitelty pitkin tannerta.
Mainos päättyy
Itse odottelin kuitenkin jo jotakin muuta, koska pian lavalle piti nousta Abbathin. Bändin nimikkopäämiehellä on ollut pieni vaara tulla black metalin surullisen hahmon ritariksi muutamien sössittyjen keikkojen takia. Minulla oli pohjalla Kilkim Zaibun keikka reilu kolme viikkoa aikaisemmin, ja sen perusteella uskalsin nytkin odottaa hyvää settiä. Täysin ajallaan klo 19.15 bändi asteli lavalle ja avasi settinsä ”To War!” -biisillä. Suuri ja mahtava Abbath esitteli heti keikan alusta lähtien tuttuja maneereitaan, mutta selvästikin pilke silmäkulmassa. Täytyy sanoa, että herralla on takuulla aivan loistava itseironia, sen verran hän tekee elehtimisestään itsekin osan show’ta. Myös Kingin vauhdikas esiintyminen saa ihmisen hyvälle mielelle. Bändissä on selvästi Abbath ja King sekä kaksi hyvin hahmottomaksi jäävää soittajaa. Keikalla kuultiin tietenkin biisejä Abbathin ainokaiselta levyltä; lisäksi bändi soitti muutaman I-coverin ja selkeästi suurimmat huudatukset aiheuttaneita Immortal-hittejä ”Nebular Ravens Winteristä” ”All Shall Falliin”. Soitto kulki soljuvasti, ja keikka oli aivan liian äkkiä ohitse. Keikan lopuksi Abbath itse päätti juosta kikkailemaan rinteen yläpäähän saaden selvästikin järkkärit hämilleen. Miehen ja yleisön välissä oli kuitenkin aita, ja muutaman yläläpsyn, pipon lainaamisen ja kuvan jälkeen Abbath pinkaisi takaisin mäkeä alas – ja turvalleenhan hän siinä meni, luonnollisesti. Mutta korjausliike oli nopea ja laskeutuminen selvästikin pehmeä. Siinäpä vasta lopetus mukavalle keikalle, ei ainakaan jäänyt vihainen mieli. Kakkoslavalla Warbringer oli todistajanlausuntojen mukaan myös vetäissyt varsin rähväkän rässisetin.
Puolen tunnin juomatauon jälkeen lavalle saatiin vuorostaan ruotsalaisia. Edellisenä päivänä päälavalla oli musisoinut Katatonia, mutta nyt homman nimi oli Bloodbath ja death metal. Alkukeikka oli vaarassa kääntyä puuduttavan puolelle, mutta jossain puolivälin kohdassa löydettiin minua miellyttävä vaihde ja Bloodbath kääntyi selkeästi plussan puolelle. Selvästikin bändin vanhempi materiaali toimi myös Nick Holmesin vokalisoimana paremmin kuin uusimman levyn biisit. Keskiviikon pääesiintyjänä toimi puolestaan heavy metalin kuningatar Doro bändeineen. Valitettavasti oma mielentilani ei tässä vaiheessa ollut lainkaan vastaanottavainen, joten läksin jatkamaan matkaani jo kolmen biisin jälkeen. Meno oli kuitenkin kuuleman mukaan ollut kova koko keikan ajan.
Torstai 27.7.: Kaikki muu on turhaa paitsi Bömbers
Mainos päättyy
Kuten jo alussa tuli mainittua, ei tänä vuonna ollut itselleni sellaista bändikattausta, joka olisi pelkästään hymyilyttänyt. Toki olisi voinut paljon enemmän tutustua esimerkiksi New Forces Stagen bändeihin tai tuntemattomampiin kakkoslavan esiintyjiin, mutta kun perse jymähti aivan liian usein oman porukan kanssa omalle terassille, jossa aika kulki kuin siivillä. Näin kävi myös torstaina, vaikka suunnitelmissa oli käydä katsomassa esimerkiksi espanjalaista viikinkimetallia ja saksalaista melodeathiä. Tarkoitus oli myös lounaan päälle käydä vetäisemässä pienet power napit, jotta jaksaisi noita vähemmän tuttuja yhtyeitä seurata. Kuinkas sitten kävikään? Kun tulimme syömäreissuilta, jymähdin hetkeksi istuskelemaan naapureitten ja itävaltalaisvahvistusten kanssa, ja vodkapullohan siinä taas narahti auki. Ei väsyttänyt enää yhtään! Festaroimaan selviydyin kuitenkin vasta siinä vaiheessa, kun Lik aloitteli omaa settiään. Hitto, tämähän olikin hitokseen hyvä! Olin skipannut bändin Geflessä ajatellen, että siinä on taas yksi Ruotsi-dödön tuhannesta samanlaisesta bändistä. En nyt väitä, että se mitenkään erityisen omalaatuinen olisi nytkään ollut, mutta maistui kyllä minulle. Täytynee tutustua pumppuun paremmin.
Architects oli perunut Metal Daysin keikkansa, joten kenelläkään ei ollut mikään kiire päälavalle. Niinpä hengailimme kakkoslavan tuntumassa koko Ravenin keikan ajan. Nämä veteraanit saivat kyllä suosiota osakseen, mutta minusta keikka kuulosti melko tasapaksulta ja lähinnä odottelin, milloin se loppuisi. Pidimme pääasiassa omaa kivaa koko keikan ajan muistellen esimerkiksi Spinal Tapia (mistä lie tullutkin mieleen…). Lisäksi nauratti kakkoslavan alueen perillä ollut baaritiski, joka oli niin korkealla, että pelkästään hyppimällä sai kiinnitettyä henkilökunnan huomion. No, ei se jano kuitenkaan tuollakaan alueella päässyt tulemaan.
Herra Abbath Doom Occulta saatiin lavalle torstainakin, kun vuorossa olivat Motörhead-coverit Bömbersin käsittelyssä. Trio heittikin hienon valikoiman biisejä, jotka kaikki paikalla olevat varmasti tunsivat. Nyrkit puivat ilmassa ja yhteislaulu raikui. Abbath oli jopa ulkoiselta olemukseltaan lähellä Lemmyä, joten tässä pystyi saamaan melko hyvän kokemuksen coveroidusta bändistä, vaikka alkuperäistä ei enää olekaan mahdollista nähdä. Kuulin hyvinkin monen yleisössä olleen kehuvan Bömbersiä, eikä turhaan. Bergeniläiset olivat oikeastaan ainut hieno kokemus torstaina.
Yritin jälleen kerran myös antaa mahdollisuuden päälavalla musisoineelle Opethille, mutta turhaan. Minä vain en koskaan löydä sellaista mielentilaa, että näkisin bändin hienouden. Kyllähän soittajat ovat hyviä ja biisit taidokkaita, mutta progeilu ei mielestäni vain sovi metallifestareille missään muodossa. Keikan aikana bändi kohtasi myös jotain teknisiä ongelmia, koska keikka keskeytyi lähes puoleksi tunniksi. Opeth kuitenkin palasi vielä lavalle, joten ongelmat saatiin korjattua. Samoin yritin vielä seurata torstain kakkoslavalla päättänyttä Sólstafiria, turhaan tällä kertaa. Bändi on kyllä visuaalisesti erittäin hieno ja tunnelmaltaan täysin omanlaisensa, mutta minulle se ei tällä kertaa oikein uponnut. Osasyynä oli sekin, että ihmisviha alkoi nostaa päätään yleisön rampatessa edestakaisin – päättäisivät perkeleet, haluavatko olla siellä edessä vai eivät! Viimeinen niitti jossakin puolessavälissä keikkaa oli hassutteleva saksalaisporukka, joka tuli eteeni meluamaan ilman aikomustakaan seurata keikkaa. Sanomattakin lienee selvää, että kyseessä oli noin kaksimetriset tyypit (hassunhauskoissa asuissaan), joiden takaa en siis enää nähnyt enkä kuullut mitään. Siirryin hivuttautuen takariviin ja siitä vähitellen alueelta pois. Iltaa toki jatkettiin vielä tutulla omalla terassilla, jossa aamuyön tunteina päästiin jo Suomi-rapin maailmaan.
Perjantai 28.7.: Päätösbileet, pomppimista ja pittiä
Perjantai, festareitten päätöspäivä. Ennakkoon aikataulua tiiratessan epäilin, noinko sitä enää festarifiiliksiin pääsisi, koska oikeasti kiinnostavia bändejä oli vain muutama. Porukassamme oli selvästi havaittavissa pientä turnausväsymystä. Yksi jäsenistöstämme ilmoitti terassille aamupäivällä kömpiessään: ”En kyllä jaksa tätä enää ensi vuonna. En oikein enää tänäänkään. En ehkä edes lähde Heaven Shall Burnia kattomaan.” Jännää, miten löysin illan mittaan tämän samaisen henkilön pomppimasta kanssani Equilibriumin eturivistä, samoin Sinisterin. Heaven Shall Burniakin oli diggaillut edessä. Ja lopulta sujahdimme Death Angelin pittiin. Ensi vuoden majoituskin on kuulemma jo varattu. Niin se mieli vain muuttuu, toisinaan nopeasti ja joskus vielä nopeammin.
Perjantaina terassillemme kokoontui taas epämääräinen sakki vieraita, joten saimme viimeiset juomapullot hyvin tuhottua. Joku siinä taisi tajuta jo vähän pakkaillakin, joten aika kului jälleen ihan huomaamatta. Lopulta lähdimme iltapäivällä valumaan syömäpaikan kautta alueelle, mutta ottihan se jälleen aikansa päästä suunnitelmasta toteutukseen. Festarialueella olimme lopulta juurikin mainitun Equilibriumin aloitellessa omaa keikkaansa. Hyvän aloituksen päätöspäivään bändi mukanaan toikin. Bändin setti koostui melko pitkälti viime vuonna ilmestyneen ”Armageddon”-levyn biiseistä, jotka selvästi upposivat vielä hyvin jaksaviin juhlijoihin. Löysinpä loppujen lopuksi itsenikin sieltä ihan eturivistöstä pomppimasta nuorempien mukana. Kyllä vanhatkin festarijäärät vielä jaksavat!
Pain puolestaan tarjosi hienoisen pettymyksen. Bändi on yleensä ollut keikalla energinen ja viihdyttävä, mutta nyt ei oikein pudonnut. Keikka tuntui lähinnä läpi soitetulta viikon viimeiseltä duunihetkeltä, jota hitit eivät pystyneet oikein pelastamaan. Näin tuli siis todistettua, että aina varma livebändikin saattaa heittää keikkoja, joille en lämpene. Läksinkin suosiolla kesken keikan valumaan kakkoslavalle, jossa oman death metal -mättönsä sopivasti aloitteli hollantilainen Sinister. Toukokuinen Steelfestin keikka ei itseäni innostanut, mutta nyt tuntui olevan ihan toinen ääni kellossa. Keikkahan oli pelkkää rautaa alusta loppuun! Bändissä on mukavasti kaikuja vanhasta jenkkidöödiksestä, mutta jollakin tavalla myös keskieurooppalainen ote soitantaan. Bändi on jäänyt varmaan monien isompiensa jalkoihin, itsellänikin, mutta täytyypä laittaa tutustuen uudelleen. Ainakin Metal Daysin rykäisy oli vakuuttava.
Mainos päättyy
Päälavan päätösaktina kuultiin kolmen vuoden takaiseen tyyliin Heaven Shall Burn, joka on saanut Metal Daysissa aina kunnon lopetuskinkerit pystyyn. Niin kävi tälläkin kertaa! Vaikka koko alueen kiertävää pittiä ei nyt taidettukaan nähdä, oli paikalla varman jokainen Tolminissa vielä pörräävä metallifani. Nyrkit puivat ilmaan, crowd surfaajat keikkuivat yleisön käsillä ja bändi antoi parastaan. Heaven Shall Burn on ehdottomasti isojen lavojen bändi, joka pääsee festareilla todella oikeuksiinsa. Vaikka en bändiä kotiolosuhteissa kuuntelekaan, menen sen enemmän kuin mielelläni festareilla tsekkaamaan ihan yleisen meiningin takia. Pitihän Metal Daysin epävirallisen voimistelujoukkueenkin vielä näyttää taitojaan keikan aikana, että liikkeet varmasti jäävät kaikkien mieleen.
Festari ei kuitenkaan loppunut vielä Heaven Shall Burnin pyrojen paukkeeseen, vaan kakkoslavalla saatiin nauttia thrash metalista Death Angelin tyyliin. Porukkaa jaksoi vielä festarin viimeistä bändiä saapua katsomaan, ja meininki saatiin pidettyä korkealla aivan loppuun saakka. Piti siinä sitten viimeisen bändin kunniaksi vähän mosh pitissäkin käydä pyörähtämässä (ei näkyviä vammoja, onneksi). Vaikka olisin odottanut paljon enemmän bändin klassikkomatskua, jotta olisin päässyt oikein kunnolla nostalgisoimaan, keikasta jäi kuitenkin hyvä mieli.
Epilogi:
Mitä Metal Days voi antaa siellä jo yhdeksän kertaa olleelle (kun mukaan luetaan myös edeltäjänsä Metal Camp)? Tutulle festarille on helppo mennä, kun majoituskin yleensä järjestyy samasta tutusta paikasta ja samalla mahtavalla porukalla. Ei tarvitse koko ajan miettiä, missäs olikaan kauppa ja missä baari ja missä mikäkin lava. New Forces Stage oli mukava lisä tarjontaan, mutta sen bändit menivät pahasti päällekkäin isompien lavojen esiintyjien kanssa. Porukassammekin oli lisäksi tyyppejä, jotka eivät vieläkään tiedä, missä tuo lava itse asiassa edes sijaitsi. Festaripaikkanahan tuo jokilaakso on mitä mahtavin – sen hienoutta jaksan ihastella joka vuosi uudelleen. Uudet ja vanhat festarikaverit tekevät festarifiiliksen! Kaikille hauskoille sattumuksille sekä omille ja tuttujen toilailuille on mukava naureskella vielä pitkään festareitten jälkeenkin. Niin, ja onhan siellä bändejäkin. Toisina vuosina parempia, toisina vähän heikompia. Mutta varmasti aina löytyy muutama mieluisa esiintyjä. Ensi vuodeksi festarille on jo julkistettu kymmenkunta yhtyettä, mm. Coroner, Girlschool, Primordial, Diamond Head ja Shining. Jaa, menemmekö sinne ensi kesänä? Jaksammeko festaroida yhäkin kokonaisen viikon? No totta kai!
Mainos päättyy
Rudi Peltonen