Vildhjartan taideteos pursuaa ideoita mutta kärsii fokuksen puutteesta – arvostelussa ”Måsstaden under vatten”

Kirjoittanut Santtu Paananen - 14.10.2021

Ruotsalaiset djentin outolinnut tekivät paluun pitkäksi venähtäneen odotuksen jälkeen. Vildhjartan omistautunutta fanikuntaa muistetaan vihdoin tarjoamalla tuhti paketti tuttua.

Vildhjarta keräsi ensimmäisellä pitkäsoitollaan ”Måsstaden” paljon suitsutusta. Aavemainen ja rytmisesti monimutkainen tyyli erottui djentin kentällä. Debyyttialbumin tarinallista konseptia jatketaan kakkoslevyllä, joka on niin ikään nimeltään ”Måsstaden under vatten”.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Uusimmalla albumilla tarjotaan entistä hämyisempää sävellystyötä. Yhtymälinjat genren (myös ruotsalaiseen) isään eli Meshuggahiin ovat näkyvillä, mutta vähemmän kuin aiemmin. Eräs YouTube-kommentoija vuosien takaa totesi osuvasti ranskalaisen Uneven Structuren olevan valo ja Vildhjartan olevan pimeys. Ruotsalaisen djentin nuorempi polvi on kehittänyt oman soundinsa, joka vie syvälle mustaan.

Tuttuja Vildhjarta-maneereja on löydettävissä: korvia repivät korkeat äänet, uneliaat näppäilymelodiat, brutaalit tempon hidastukset. Riffit loikkivat levottomasti pitkin 7-kielisen kitaran kaulaa. Äänimaailma vaihtelee kahden navan välillä, joita ovat eteerisen leijuva ambient-tunnelmointi ja murskaavan täyteen ahdettu riffitulitus.

Kappaleet kuulostavat siltä, kuin ne olisi kirjoitettu hieroglyfeinä. Virtuositeettia ei tarvitse kauaa etsiä; se tulee näkyville jo levyn introbiisissä ”Lavender haze”. Yksi levyn helmistä onkin äkkiväärä instrumentaali ”Phantom assassin”.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Aiempi ”villien sydänten” työ upposi, mutta kakkoslevy ei mene täysin ihon alle. Miksi näin? Huomasin palaavani ensimmäisen levyn pariin ja muistelevani tämän loistoa. ”Måsstaden under vatten” ei suinkaan ole heikko tuotos, sillä yli 80:een kompleksiseen minuuttiin mahtuu kasapäin hienoja hetkiä. Koko levyn lyriikat on kirjoitettu toisella kotimaisella, mikä on persoonallinen lisä.

Levyllä on selvästi tähdätty taiteellisempaan suuntaan, muutenkin kuin laulukielen vaihtamisessa englannista ruotsiin. Biisit etenevät nopeasti osasta toiseen, ja perinteisiä biisirakenteita ei levyllä kuulla – hädin tuskin toistuvia melodioitakaan.

Juuri, kun kakkosbiisin ”När de du älskar kommer tillbaka från de döda” loppupuolen upeaan laulunostatukseen alkaa päästä kiinni, siirrytään eteenpäin. Kun ”Passage noir” saavuttaa huippunsa hieman puolenvälin jälkeen, huipulla pysytään parikymmentä sekuntia. Tämä kuvio käy noin 40 minuutin jälkeen varsin turhauttavaksi.

Uutta ideaa pukataan edellisen päälle turhan nopeasti. Kyseessä voi toki olla myös arvioijan rajoittunut keskittymiskyky. Aiemmassa tuotannossakin biisit olivat päällepäin sillisalaattia, mutta silti jollain tapaa hallittuja kokonaisuuksia. Runsaalla ja riittoisalla kakkoslevyllä ainoa puuttuva asia on fokus.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Fokuksen puute vai ideoiden runsaus? Siinäpä kysymys, ja vastaan sekä että. Uusin julkaisu on tosiaan myös pullollaan yllätyksiä, kun mitkään konventiot eivät tunnu bändiä rajoittavan. Rönsyilyssä on joskus myös etunsa.

Huomaan käyväni päässäni raivokasta debattia samaan tapaan kuin debyyttilevyn kaksi laulajaa. Osa minusta vihaa ”Måsstaden under vattenia”. Toinen puolisko haluaa selvittää labyrinttimaisen levyn kaikki salat. Tämä puoli arvostaa taiteellista kunnianhimoa, joka levystä paistaa kansitaiteesta ja tyylitellyistä biisien nimistä asti.

Odottamaton havainto oli se, että viehtymykseni debyyttilevyyn syveni entisestään. Tätä selittänee edellä mainitsemani taikasana, fokus.

Uskon, että ”Måsstaden under vatten” jättää jälkensä djent-skeneen. Kaikesta huolimatta levy huokuu luovuutta, johon monet tässä kovin yhdenmukaisessa genressä eivät yllä. Ei liene liioittelua sanoa, että Vildhjarta julkaisi yhden kaikkien aikojen taiteellisimmista djent-levyistä.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen