Vimmaa ja ideoita löytyy, mutta kokonaisuus olisi saanut olla selkeämpi – arviossa Slash The Smilen debyytti-EP ”Two Faces”
Slash The Smile julkaisi tammikuun lopussa esikois-EP:n, jolle jyväskyläläisyhtye on vuodattanut runsaasti luovuutta ja vimmaa. Yhtye vannoo nopeatempoisen ja raskasotteisen metallin nimeen, jota sävyttävät niin puhtaat kuin raskaat lauluosuudet sekä nopeat tahdinvaihdokset. Kyseessä on selvästi yhtye, joka ei jätä musiikin suhteen mitään puolitiehen.
”Two Faces” -lyhytsoitto lähtee liikkeelle reilun minuutin mittaisella introlla, josta siirrytään ”Slashing Smilesin” höykytykseen. Kappale perehdyttää kuulijan kertaheitolla Slash The Smilen tyyliin, jota ei voi syyttää ainakaan mielikuvituksettomuudesta. Yksityiskohtia tulvii tärykalvoille jatkuvalla syötöllä. ”Romeo Calling” kaataa vastaanottajalle entistä enemmän ärsykkeitä ja raottaa samalla jyväskyläläisyhtyeen progehtavaa puolta, kun kappale lähentelee kestollaan seitsemää minuuttia. Perusilmeeltään kappaletta voisi luonnehtia myös popahtavammaksi kuin edeltäjänsä, kun teoksella kuullaan enemmän vokalisti Saku Pitkäsen puhdasta äänenkäyttöä. ”Romeo Callingia” seuraava ”Heaven Closed My Eyes” sisältää myös puhdasta laulua, mutta vastapainoksi lyödään raskaita riffejä, murinoita ja kieronkuuloisia rap-lauluosuuksia.
Erityisesti ”Heaven Closed My Eyesin” nykivät riffit nostavat esiin aiempaa tarttuvampaa äänimaisemaa Slash The Smilen äänimaisemasta. Uutta perspektiiviä väläyttelee myös ”Fool’s Paradise” -kappale, jolla jyväskyläläisyhtye on luonut rauhallisen ja tunnelmallisen äänimaailman. Hetken aikaa tunnelmaa voisi kuvata jopa harmoniseksi ennen kuin yhtye palaa aggressiivisen ulosannin uomaansa. EP:n päättävä ”Noctural Visit” lukeutuu sekin lyhytsoiton kevyempään osastoon, mikä ei kuitenkaan Slash The Smilen mittapuulla tarkoita kovinkaan kevyttä, vaan kappaleella kuullaan jo aiemmin tutuksi tulleita raskaita elementtejä.
Mainos päättyy
EP:ksi ”Two Faces” on siitä poikkeuksellinen, että lähes puolentunnin kestollaan se lähentelee jo pitkäsoiton mittaa. Onkin hieman yllättävää, että aggressiivisesti ja nopeasti soittava yhtye on päätynyt näin pitkäkestoiseen EP:hin. Pitkä kesto ei olisi ongelma, mikäli lyhytsoiton kappaleet eroaisivat tarpeeksi toisistaan. Nyt näin ei ole käynyt, vaikka kappaleet ovatkin itsessään yksityiskohtaisia ja intohimolla toteutettuja, mikä on kuitenkin myös lyhytsoiton kompastuskivi.
”Two Faces” -EP:tä kuunnellessa mieleeni hiipi ajatus, onkohan Slash The Smiles ahtanut kappaleisiinsa liikaa yksityiskohtia. Nyt mielipuoliset lauluosuudet, muhkeasti repivät riffit ja nopeatempoisuus uhkaavat turruttaa kuulijan ylenpalttisuudellaan jo EP:n puolivälissä, mikä ei ole tietenkään yhtyeen etu. Yksittäin kappaleet toimivat hyvin tai jopa erinomaisesti, mutta yhdessä ne eivät pääse valitettavasti täysin oikeuksiinsa. Erityisesti pitkäkestoiset ”Romeo Calling” ja ”Fool’s Paradise” kärsivät liiallisista yksityiskohdista. Kappaleita kuunnellessa tulee tunne, ettei niillä ole selkeää fokusta, vaan ne työntävät kuulijalle jatkuvasti lisää ärsykkeitä.
Vaikka ”Two Faces” -EP:llä on todella paljon yksityiskohtia, loistaa se monissa kohdin energiallaan ja intensiivisyydellään. Slash The Smilessa on paljon potentiaalia, sen voi huomata kuka vain EP:tä kuunnellessa. Siksi toivonkin, että yhtyeen seuraava julkaisu olisikin aiempaa selkeämpi kuuntelukokonaisuus.
Mainos päättyy
https://www.facebook.com/SlashtheSmileBand
Kirjoittanut: Aleksi Parkkonen