Vimmaa ja melankoliaa leirinuotiolla – Panopticonin ”The Scars of Man on the Once Nameless Wilderness”
No johan on Panopticon tempun tehnyt! Tältä Austin L. Lunnin yhden miehen orkesterilta on nimittäin pläjähtänyt ulos lähes kaksituntinen tuplalevy, joka lupailee esitellä sekä bändin metallista puolta että sen bluegrass-vaikutteista akustista tunnelmointia. Projekti on äärimmäisen kunnianhimoinen niin kestossaan kuin visiossaan, joten sopia kysyy, että onko nykyisen pikaruokamusiikin aikakautena enää järkevää julkaista näin suunnattomia möhkäleitä.
Panopticonia tuntemattomille yhtye on rapiat kymmenisen vuotta operoinut yhden miehen orkesteri Yhdysvalloista, ja genrellisesti bändi sujahtaakin jonnekin luontobläkkiksen ja folk-musiikin ristisiitoksen väliin. Tunnelmaltaan samanlaisia yhtyeitä ovat muun muassa nyt jo kuopattu Agalloch sekä Wolves in the Throne Room, joiden soundeissa luontomystiikka on niin ikään naitettu vaivatta yhteen black metallin kauniin rujouden kanssa. Näitä yhtyeitä kuunnellessaan voi kuvitella jalot pystyt metsät, joissa kuulee, kuinka puiden ja lumihuippujen ikuiset jumalat humisevat korkeassa ylhäisyydessään. Näiden yhtyeiden musiikki onkin omalla tavallaan hyvin hengellistä, ja tämän syvän henkisyyden vangitseminen levymuotoon onkin yhtyeiden suurimpia ansioita.
Näiden yhtymäkohtien ohella Panopticonilla on kuitenkin se oma kulma musiikkiinsa. Yhtye lähestyy soundiaan enemmän amerikkalaisen kansanmusiikin bluegrassin kautta, mikä tuo omanlaisen maaseutumaisen kosketuksensa levyn tunnelmaan. Bluegrass taipuukin yhtyeen käytössä sekä iloiseen tilutteluihin että melankolisempaan, himmenevällä leirinuotiolla laulettavaan elegiaan. Austin L. Lunn onkin itse suositellut levyä kuunneltavan pitkillä kävelyillä tai tulen ääressä kuulokkeilla.
”The Scars of Man on the Once Nameless Wilderness” on jaettu kahteen levyyn: ensimmäinen, noin tunnin kestävä levy on perinteisempää black metallia vain pienillä folk-vaikutteilla, siinä missä jälkimmäinen puoli on lähinnä akustista tunnelmointia ajoittaisella sähkökitaroiden säestyksellä. On eittämättä riski jakaa bändin kaksi ennen niin saumattomasti yhteen hitsattua puolta kahteen eri osioon, sillä pelkona on yhtäältä tunnelman kadottaminen metallisesta puolesta ja toisaalta akustisen puolen laiska jänteettömyys. Onneksi riskit ovat kuitenkin aiheettomia tämän julkaisun tapauksessa, ja kumpikin puoli kantaa ruhonsa nohevasti.
Panopticon suorastaan tykittelee ensimmäisen levynsä läpi lähinnä blast beattien ja lyhyiden akustisten pätkien johdattelemana. Onneksi riffit ovat väkeviä kautta linjan vaihdellen Windirin suuntaan kumartavasta ”Blåtimen” tiluttelusta väkeviin, lennokkaan korkeisiin nuotteihin, joista päästään nauttimaan esimerkiksi kappaleessa ”The Singing Wilderness”. Levy uskaltaa luottaa välillä kovin yksinkertaisiinkin melodioihinsa laskemalla kappaleiden johtamisen niiden varaan. Myös monessa pidemmässä biisissä on selkeää progressiota ja monenlaisia osiota, joten suurta runsaudenväsymystä tykittelyyn ei ehdi tulla. Tosin pieni vaihtelu biisien tempoissa ei olisi ollut haitaksi. Tästä huolimatta ensimmäisestä levystä selvitään kunnialla läpi, ja levy säilyttää tunnelmaansa sumuisten kitaroidensa sekä korkealentoisuutensa ansiosta.
Julkaisun toinen levy aukeaa kauniinraukealla ja viipyilevällä kappaleella ”The Moss Beneath the Snow”, joka muistuttaa rauhallisessa melankoliassaan 40 Watt Sunia kyseisen bändin parhaimpina hetkinä. Kappaleelle on myös rakennettu kaunis draaman kaari alusta loppuun. Ajoittain levyllä taas kuullaan tanssittavampaa, mutta silti kovin syvissä vesissä uivaa bluegrass-musiikkia ”The Wandering Ghostin” tyyliin. Myös karheanmatalalle, elämänmakuiselle äänelle on levyllä annettu tilaa, mutta vokaalimelodiat ovat valitettavan usein melko yksinkertaisia ja toteavia. Muuten akustinen puolisko on kuitenkin julkaisun se parempi puoli maalatessaan leveällä pensselillä laajan skaalan eri tunnelmia ja tuntemuksia. Levy kulkee komeasti muun muassa surun, ilon, haikeuden ja luovuttamisen tunteiden läpi onnistuen silti säilymään sopusointuisena kokonaisuutena.”A Cross Abandoned” on esimerkiksi tajuttoman komea kappale viuluineen ja tremoloineen, jotka yhdistetään onnistuneesti lakonisen toteavaan lauluun. Kritiikkinä akustisesta puolesta voidaan kuitenkin todeta, että tämäkin noin tunnin levy olisi saanut silti olla parisenkymmentä minuuttia lyhyempi, eli pientä ideoiden tiivistämistä olisi mahtunut sekaan.
Panopticon on tehnyt todella kunnianhimoisen työn näyttämällä, että sekä akustinen että metallisempi puoli yhtyeen soundissa toimivat myös erikseen. Yhtenäisenä teemallisena punaisena lankana on ihmisen suhde luontoon ja sen tuhoutumiseen: ensimmäisellä levyllä kuuluu käsinkosketeltavasti menetyksen raivo ja terävä tuska, jälkimmäisellä puolella taas hiljaa leirinuotiolla kytevä kaunis melankolia. Onpa levyä inspiroinutkin taistelu yrittää suojella Minnesotan metsiä. Vaikka kaksituntista kokonaisuutta voisikin hieman tiivistää, tekee ”The Scars of Man on the Once Nameless Wilderness” upean työn maalatessaan näin laveasti ihmisen olemassaolon tunneskaalaa.
8½/10
Kappalelista:
- Watch the Lights Fade
- En Hvit Ravns Død
- Blåtimen
- Sheep in Wolves Clothing
- A Ridge Where The Tall Pines Once Stood
- En Generell Avsky
- The Singing Wilderness
- Snow Burdened Branches
- The Moss Beneath The Snow
- The Wandering Ghost
- Four Walls Of Bone
- A Cross Abandoned
- Beast Rider
- Not Much Will Change When I’m Gone
- Echoes In The Snow
- The Itch
- (Cowering) At The Foot Of The Mountain
- The Devil Walked The Woods