Voi Luojani, onpa köykäistä! – arviossa Corrosion of Conformityn ”Good God, Baad Man”
On tiettyjä yhtyeitä, joiden diskografiassa katkokset ja sivuaskeleet tuntuvat ennemmin luonnon kiertokulun sanelemilta muutoksilta, kuin tietoisilta tyylillisen linjan valinnoilta. Syvän etelän hard rockin ja crossoverin pioneeri, Corrosion of Conformity on tästä malliesimerkki. Viimeisen vuosikymmenen mittaan yhtye menetti kuitenkin perustajajäsenet ja luomisvoimansa ytimen rumpalinsa Reed Mullinin kuoltua alkuvuodesta 2020. Tämän seurauksena basisti Mike Dean erosi yhtyeestä vuonna 2024.
Tämän myötä yhtye yrittää uutta tulemista ”varamiehisenä”. Tupla-albumin mittainen ”Good God, Baad Man” on hikinen ja savuinen kokonaisuus, joka silti painottuu tyylillisesti yhtyeen vuosituhannen taitteen, kaupallisesti menestyneimmän aikakauden ilmaisuun. Vokalisti-kitaristi Pepper Keenanin (mm. Down) aikakauden COC on aina nojannut perinnetietoiseen raskauteen. Siinä Black Sabbathin riffikirnumainen perintö kohtaa Lynyrd Skynyrdin rämeikkörantojen rennon southern boogien.
Corrosion of Conformityn uutukainen on periaatteessa levyllinen ristiriitoja – eikä pelkästään nimensä tasolla. Raleighilaisyhtye on vuosikymmenten aikana liikkunut hardcore punkin, sludge coren, alkuvoimaisen heavy metalin ja southern rockin rajamailla. Nyt se kuitenkin kuulostaa siltä, kuin se yrittäisi puristaa koko historiansa soundipaletin rönsyineen ja ideatason aihioineen yhteen pakettiin. Hardcoresta ei tässä kohtaa kannata kylläkään liiaksi intoilla, sillä tarjonnan painopiste on tälläkin kertaa juurevamman Amerikan rockin puolella.
Avausraita ”Good God?/Final Dawn” lupaa periaatteessa hyvää: kitaristikaksikko Woody Weathermanin ja Pepper Keenanin yhdessä toimittama peruskaura toimii. Siinä raskaasti keinuva riffi vyöryy päälle kuin likainen mutavyöry, ja äänituotannollisesti rosoisuuttakin on jätetty mukavasti pintaan. Biisissä on sitä kaivattua syvän etelän Corrosion of Conformitya: suoraviivaista, hieman päihtynyttä groovea, joka ei turhia selittele. Ensiluokkaisen sessiorumpalin, Stanton Mooren soiton intensiivinen fyysisyyskin tihkuu stereokuvasta läpi jo albumin ensihetkistä lähtien. Uusi basisti, aiemmin Panteran kitarateknikkona toiminut Bobby Landgraf hoitaa tonttinsa ilmeettömän varmasti. Ajoittain hommasta välittyy fiilis, että nämä sedäthän jaksavat vielä pistää parastaan.
Kuitenkin, jo kolmannen kappaleen ”You And Me” kohdalla alkaa paljastua, että yhtyeen ideat ovat tällä kertaa varsin köykäisiä ja itseään toistavia. Riffiniput sisältävät yhtyeen faneille tuttuja elementtejä, mutta yhtyeelle ominainen melodinen tasokkuus loistaa ikävästi poissaolollaan. Lopputulos on paikoin toki väkevä, mutta liian usein valju, hajuton ja mauton. Esimerkkeinä tästä toimivat lähtötelineisiin jämähtävä, yhtyeen sinänsä mainiota sessiokannuttajaa korostava ”Gimme Some Moore!”, Danko Jonesin jämälaarista poimitulta kuulostava ”Lose Yourself” sekä hahmottomasti itämaisia sävelkulkuja pitkin laahaava ”Bedouin’s Hand”.
Levyn suurimmat ongelmat ovat heikkotasoiset biisit ja dynamiikan puute. Vaikka tempot vaihtelevat ja riffit rouhivat letkeästi, tunnelma ja meininki pysyvät valitettavan tasapaksuna. Kun yhtye yrittää rakentaa vimmaista ja rouheasti rockaavaa tunnelmaa, lopputulos jää usein jämäosaston demoversioiden kaltaisiksi. Pahimmillaan se kuulostaa siltä, että biisejä ei ole edes viitsitty hioa loppuun asti. Tästä esimerkkeinä erinomaiset ainekset puolivalmistellun kuuloiseen ja ylipitkään pössyttelygroovailuun hukkaava ”Run For Your Life” ja sekava päätösnumero ”Forever Amplified”.
Piristäviä, uusia kulmia COC:n musiikkiin albumilla löytyy sentään jokunen. Näistä esimerkkinä NoMeansNo-tyyppinen, saksofonivetoinen sekasortojazz-pala ”Decalcomania”, Nick Cave & The Bad Seedsille tuoksahtava, lempeä, akustinen ”Brickman” ja riisutun tehokas boogie rock -pyöritys ”Handcuff County”, jolla Pepper Keenanin rehvakkaan raikuva vokalisointi pääsee viimein oikeuksiinsa. Herran laulusuoritukset ovat totutusti jakaneet mielipiteitä – karhea, hieman kulunut ja oikein tunnistettavasti ulvahteleva ääni sopii kuitenkin edelleen yhtyeen estetiikkaan. Valitettavaa kuitenkin on, että albumin biisien tapaan herran tulkinnastakin puuttuu tällä kertaa se sähäkkyys ja purevuus, joka ”Deliverancella”, ”Wisebloodilla” ja ”America’s Volume Dealerilla” teki yhtyeestä hetkeksi Telluksen viileimmän yhtyeen.
Yhtyeen kovalle diggarille on kova pala myöntää, että ”Good God, Baad Man” on hämmentävän vaisu levy. Sillä ”varamiehinen” nelikko soi yllättävän raakilemaisena ja inspiroitumattomana. Ja vaikka se nojaakin yhtyeen klassiseen soundiin, ”Drowning In a Daydream”-, ”Vote With a Bullet”-, ”Seven Days”-, ”Stare Too Long”- ja ”Zippo” -klassikoiden tasoiset biisit loistavat poissaolollaan. Lopputulos on aika ajoin pätevä ja toimiva, mutta aivan liian harvoin aidosti sytyttävä. Mullinia ja Deania jää tämän esityksen myötä entistä kovempi ikävä yhtyeen luovina voimina.