Voi perkele, mitä intensiteettiä – arviossa Diablon 20 vuotias “Eternium”

Vuosituhannen taitteessa ja sen alkuvuosina elettiin vaihtoehtometallin kultakautta, ja näin jälkeenpäin ajatellen, tarjonta metalliyhtyeissä oli varsin monipuolista. Yhden genrejä sekoittelevan Kalajokelaisyhtyeen nousukiito oli vuoteen 2004 mennessä ulottunut jo kolmanteen täyspitkään albumiin. Diablo Brothers nimestä pelkäksi Diabloksi nimensä jo demo-vaiheen jälkeen vaihtanut nelikko oli kulkenut varsin vaiherikkaan musiikillisen taipaleen kohti yhä suurempia kiertueita ja melodisempia maisemia. “Eternium” on albumina kaikkea mitä Diablo oli aiemmin, mutta lisäksi niin paljon muuta.

Jos tarkastelee pelkkää kappalemateriaalia ja mittaa sen laatua vaikkapa onnistuneilla melodioilla, ei “Eternium” kalpene yhtään yhtyeen aiemman ja mainion valkokantisen “Renaissance”-albumin vaiherikkaasta poljennosta. “Eterniumin” kerran läpikuunnellen voisi nopeasti todeta, että kun melodiat ovat hieman lisääntyneet, kappaleiden raskaus on ottanut -1,5 pykälää takapakkia. Todellisuudessa asia ei ole näinkään mustavalkoinen, sillä extra melodisuus “Eternium”-albumin kappaleissa on jakautunut enemmän tietyille albumin biiseille, kuin toisille. Ja toisaaalta aivan näinkään mustavalkoinen ei otanta ole, sillä vaihtelua on myös kappaleiden sisällä. 

Kun itse hankin tämän albumin 18 vuoden iässä heti sen ilmestymispäivänä, se oli menoa se. Muistan kuunnelleeni “Eternium”ia keskiarvollisesti ja valehtelematta joka ikinen viikko siitä eteenpäin, aina seuraavan albumin julkaisuun saakka. Siis parin vuoden ajan. Samalla aikavälillä todistin Diablon livenä ainakin Seinäjoen ahtaassa du:ni-ravintolassa ja Vaasan legendaarisessa Club25:ssa. Voisikin sanoa, että “Eternium” oli soundtrack ensimmäiselle vuodelle täysi-ikäisenä ja hieman siitä eteenpäin. Jos oli tylsää, laitoin albumin soimaan. Mikäli tulin jostain kotiin, laitoin albumin soimaan. Jopa sydänsuruissani muistan laittaneeni albumin soimaan. Mikä ei ehkä ollut viisainta, mutta ainakin oli ajattelemisen aihetta. Vaikka muitakin kuunneltavia yhtyeitä oli, kulki Diablo varmana valintana osana päivien rutiinia.

Albumi starttaa pätkällä Henry Theelin tangon tulkintaa. Se osuu kuulijan sieluun kontrastilla, joka luodaan heti kärkeen vanhan rahisevan tangon ja modernin metallin vaihtuvuuden välille. Temppu joka tapahtuu on todennäköisesti laskelmoitu ja luo pienen draaman kaaren heti alkuun. Kaari kulkee hämmennyksestä ja huumorin sävyisyydestä siihen, kun pää alkaa väkisin nytkymään musiikin tahdissa ja maailman murheet katoaa “Symbol Of Eternity” kappaleen tahtiin. Olin pitkään varma, ettei Diablo tule tekemään parempaa kappaletta, kuin “Symbol Of Eternity”. Sen intron poljennossa, rouheissa kitaroissa ja sanoituksissa on edelleen jotain sellaista, joka saa mielen seestyneesti keskittymään nykyhetkeen. Lisäksi sen musiikillinen lähestymistapa verkkaiseen poljentoon, joka saadaan kuulostamaan viimeistään miksauksessa intensiiviseltä on sellainen, jonka Diablo taitaa monella ”Eternium” albumin kappaleista.

Albumin niin sanottu hittikavalkadi on yhä ja edelleen todella korkean tason raskaan musiikin sävellystyötä. Ytimekkään melodiset ja tunnelmalliset kappaleet kuten “Read My Scars” ja “Queen Of Entity” ovat niin sanottuja bängereitä, joista uudemman metallin osaajat voivat vain haaveilla. Vaikka sanoitusten ja rujomman puoleisen, mutta melodian harjalla kulkevan laulun sisältä on kappaleissa kuultavissa aggressiota, se ei ole missään vaiheessa itse tarkoitus. Kappaleiden sävel ja rytmi kannattelevat vokaaleja, mutta dynamiikka ja intensiteetti säilyy luonnollisena alusta loppuun. “Lovedivided” hieman groovaavampana kuuluu edellämainittujen kanssa samaan “hittikavalkadiin”, vaikka onkin vuosien saatossa jäänyt albumilta hieman pimentoon ainakin live-olosuhteissa. 

Lopulta albumin ehkä tunnetuin kappale “The Preacher” kuullaan albumilla kuudentena “Faceless”-nimisen lyhyen ja ytimekkään “välipalan” jälkeen. Vaikka molempia on kuultu aikoinaan livenä Diablon keikoilla, on “The Preacher” vetänyt pitkän matkan jatkumossa pidemmän korren ja säilynyt Diablon keikkasetissä kappaleena, joka menee yleisölle “pakko kuulla”-osastoon. MItään kuitenkaan pois ottamatta ”Faceless”-biisin intensiteetistä, josta moni demobändi olisi kateellinen. Eniten tähän on varmasti vaikuttanut mukana laulettava ytimekäs ja lyyrisesti varsin selkeä kertosäkeistö, lähes melodeath-tyylinen groovaava riffittely ja kappaleen alun “ei perkele” (tai “voi perkele” kuten yleisö keikoilla mukana usein huutaa) tokaisu. Kumpaa fraasia kitaristi-vokalisti Rainer Nygård introssa sitten käyttääkään, se on osunut kotimaisen metallin diggareiden sieluun ja sydämeen hyvin kollektiivisella latauksella, luoden lähestulkoon oman kulttuurillisen ilmiön. Toimii siis niin sanotusti edelleen!

Kaikesta edellämainitusta selonteosta huolimatta voisin kuitenkin väittää, että “Eternium”-albumin parempi materiaali kuullaan vasta albumin loppupuolella. “In Flesh” huudattaa mukavasti, mutta on “Faceless”-kappaleen ohella selkeä välipala, lähinnä ytimekkyytensä ja karsitun olemuksensa vuoksi. Sen sijaan “Black Swan” johdattaa raskaana tunnelmapalana ja syna-melodioiden höystämänä kuulijan syvemmälle Diablon monipuoliseen ilmaisuun. Jo aiemmin esiin nostamana melodisuuden ja raskaan poljennon vaihtelevuus sekä yhdistelmä kiteytyy “Black Swan” kappaleen kohdalla ehkä parhaiten koko albumilta. Ollen Diablon parhaita kappaleita koskaan. 

“Omerta” johdattaa kuulijan Diablon ensimmäiseen instrumentaalikappaleeseen ikinä. Synkkänä ja melodisena se on kuin jatkumoa edelliselle “Black Swanille”, mutta vieläkin tärkeämpi linkki seuraavaan kauhukuvastoa sisältävään intensiiviseen “Shape Shifters” ralliin. Mikä taas on täydellinen ennakkoalbumin päättävälle ja mainiolle “Reptiles” biisille, joka ainakin lyriikka huomioiden toimii “Shape Shifters” edellään varsin temaattisesti. Oikeastaan albumin koko jälkipuolisko luo mielikuvan siitä, miten kappaleiden otsikoita  myöten, “In Flesh”, “Black Swan”, “Shape Shifters” ja “Reptiles” olisivat kuin toisiaan täydentäviä elokuvia. Niin vahva on kappaleiden sanoituksellinen kuvasto. 

“Eternium” on Diablon albumeiden parhaimmistoa, ja toimii yhtyeen katalogissa todella tärkeänä osana kokonaisuutta, mutta kuitenkin vieläkin vakaammin omana teoksenaan. Sanaa ”paras” en siitä uskalla käyttää, sillä ”Renaissance” on itselle ehkä lopulta tärkeämpi albumi, mutta lähelle ”Eternium” kuitenkin pääsee. Albumilla kuuluu todennäköisesti parhaiten kaikki Diablon musiikkiin vaikuttaneet yhtyeet. Ainakin näin 20 vuotta viisaampana ja musiikin kuunteluun harjaantuneempana, etenkin Death-yhtyeen ja Chuck Schuldinerin vaikutusta pienissä sävellyksellisissä nyansseissa ei voi olla kuulematta. Kuten ei myöskään ruotsalaisen Meshuggahin vaikutusta raskaampien riffien esitystapaan. Mikäli “Eternium” julkaistaisiin nyt vuonna 2024, olisi se edelleen albumi, joka hipoisi täyden viiden tähden suoritusta. Nyt tyydyn vain toteamaan miten hienosti se on aikaa kestänyt, vaikka sen kuuntelikin puhki jo nuorena muutamaankin oteeseen. Mikäli ”Eternium” on albumi jonka kuka tahansa voi kuunnella puhki, sen potentiaali kestää aikaa määräytyneekin sen perusteella, miten nopeasti se alkaa taas kuulostamaan niin sanotusti ”freshiltä”. ”All hail, hail the flesh”!