”Voima, virne, flirtti ja energia” – klassikkoarviossa Danko Jonesin 20-vuotias ”Born A Lion”

Kirjoittanut Mikko Nissinen - 25.6.2022

20 vuotta sitten julkaistiin nuoren kanadalaisen villimiehen, laulaja-kitaristi Danko Jonesin ympärilleen kasaaman ja omaa nimeään kantavan funk-mausteisen power-trion ensimmäinen varsinainen studioalbumi ”Born A Lion”. Vastoin kenenkään odotuksia siitä tuli myös yhtyeen läpimurtoalbumi. Tuo täydestä tuntemattomuudesta maailman toimintarock-taivaalle singahtaneen, Torontosta lähtöisin olevan Danko Jonesin yhtyeen toinen virallinen levynjulkaisu näki päivänvalon 23.6.2002. Se julkaistiin ruotsalaisen underground‐rockin julkaisuun erikoistuneen ruotsalaisen Bad Taste Recordsin kautta.

Albumin tuotannosta herra Jonesin rinnalla vastasi Bill Bell. Albumin äänitti Matt DeMatteo ja sen miksasivat yhdessä Alfio Annibalini ja Vic Florencia. Danko Jonesin kokoonpanon muodostivat yhtyeen ensimmäisessä vaiheessa Jonesin lisäksi edelleen yhtyeessä bassoa soittava John ”JC” Calabrese ja rumpali Damon Richardson. ”Born A Lionilla” trion soitto on kautta linjan nälkäistä ja riffirockin kapeahkolla sapluunalla toimiessaan poikkeuksellisen idearikasta ja nyanssitajuista.

Hurjan bluesmiehen ottein ja tuntein voimagroovella rymyävä ”Play the Blues” muistuttaa rakkauden petollisuudesta ja pahaa aavistamatonta vainoavista sydänsuruista. Lenny KravitzinAre You Gonna Go My Wayn” kanssa saman sorttista, katurockin painavasti groovaavaa poljentoa hyödyntävän kappaleen säkeistöjen vokaaliosuudet maestro puoliräppää. Lyriikat piiskaavat uskollisuutta aina Robert Johnsonin paholaiselle myymänsä sielun perinnölle. ”Play The Blues” on vielä kahden vuosikymmenen jälkeenkin kaikessa ytimekkyydessään ja aggressiivisuudessaan eräs Danko Jonesin uran upeimpia biisejä.

Heti kärkeen rakastamisen nurja puolen tiskiin lyötyään yhtye heruttaa uutta. Albumin viettelevä videohitti ”Lovercall” on jo kappaleena edeltäjäänsä kaupallisempi mutta rakenteeltaan varsin monipuolinen. Biisi toimii The Flaming Lipsin ja Franz Ferdinandin tyyppisellä modernin rockin rakenteella. Suorasukaisen perusbeatin varasta se etenee aina popahtavan toimintarock-pitoiseen, todella tarttuvaan kertosäkeeseen ja taas edelleen emo rockin ydintä sivelevään C-osaan. Danko Jones saarnaa yksinkertaisen biitin tahtiin tsemppihengessä oppimistaan rakastajan taidosta, niiden ylivertaisuudesta ja eteenpäin opettamisesta.

Albumin toinen, laatuaan niin ikään oikein hyvä videokappale ”Sound Of Love”. Se jatkaa edeltäjänsä reitillä viestinä parisuhteen reunalla alati keikkuvalle naisolennolle. Jones kysyy biisissä daamikokelaaltaan, ”onko sinusta tähän vai ei?” rullaavan aavikkorock-poljennon ja Mother Superiorista muistuttavan funkahtavan hard rockin puristuksessa.

Nuoren aikuisen miehen testosteroninkatkuinen kasvukertomus ja itsenäistymisriitti ”Papa” kiteytyy jykevästi MC5:n Ted Nugentin ja Frank Marinon sekoittavaan tanssittavaan voimasointurokettiin. Kyseisen biisin riveistä on albumin nimi myös poimittu. Tasonsa puolesta kappale mahtuu erittäin vahvana Danko Jones -standardirockina albumin parhaaseen kolmannekseen.

Albumin röyhkein rippaus on puolestaan Bon Scott -vainaan myöhempien vuosien aikaiselta AC/DC:lta hiilipaperikopiona mallinnettu ”Soul on Ice”. Modernilla tuotannolla biisi kuitenkin tamppaa niin maan perkeleen makeasti, ettei sen soinnillisen anatomian alleviivatusta lainaamisesta huolimatta siitä tohdi pahaa sanaa sanomaan. Siinä kohtaa kun voimarockista hullaantunut musiikinkuluttaja luulee, että tästä ei meno voi enää mennä simppelimmäksi, Iskee Danko Jones vaihdetta entistä suuremmaksi. Vuorossa on The Bellrays ja Nashville Pussy -tyyppisellä kahden soinnun katkorytmitetyllä katupunkin ja riffirockin tehokkaalla sekoituksella rytkyttävä ”Word Is Bond”.

”Born A Lion” -albumin mielettömän korkeasta tasosta kertoo myös omaa kieltään se, että yhtyeellä on varaa jättää sen tehokkain korvamato kokonaisuuden loppupäähän. Sladen ja Suzi Quatron säkenöivästä glam rockista sekä Joan Jett And The Blackheartsista essenssinsä ammentava ”Way to My Heart” on piinallisen tarttuva steroidipumpattu purkkaroketti, jonka viimeistä käyttöpäivää ei ole edelleenkään määritelty. Muhkeasti groovaava ja funkisti rockaava, rasismin vastainen ”Caramel City” ottaa puolestaan irtiottoa albumin muusta materiaalista mukaansa tempaavalla motown-juurisella rytmisoitolla. Erityisesti kappaleen tarttuvuus perustuu heti kättelyssä tajuntaan iskostuvalla, biisin nimen kirjaimet luettelevalla kertosäkeen huutokuorolla.

Ajankohdassa jolloin suoraviivainen, keskitemporock alkaisi jo puuduttaa, kanukkiryhmä kiskaisee ilmoille turboahdetun Iggy & The Stoogesilla ja Joe Jacksonille kättä ojentavan, verrattain reipastempoisen ”Get Outta Townin”. Kappaleen energia jaksaa kannatella albumin häntää ylhäällä loppuun saakka. Albumin coolein kertosäe ja ehdoton Thin Lizzy -momentti kuullaan kappaleessa ”Suicide Woman”. Kyseessä on albumin lähinnä vanhan liiton brittityyppisen, bluespitoisen heavy metalin portteja kolkutteleva biisi, jonka teksti tilittää totaalisesti väärän parinvalinnan turmiollisuudesta. Erään vuosituhannen toistaiseksi tehokkaimman voimarock-kokonaisuuden päättää albumin viimeinen videobiisi, tumman humoristinen ”Love Is Unkind”, jonka komeasti kajahtavat naistaustalaulut laulaa komeaääninen Tara MacLean.

”Born A Lion” oli ilmestymisensä aikaan niin punk- ja stoner rockin, metallimusiikin kuin perinteisemmän rockin ystäville merkittävä ja edelleen inspiroiva tapaus. Ilmestymisvuotensa lopulla albumi oli lisäksi ehdolla Kanadan grammy-gaalana pidetyn Juno-gaalan ’vuoden kanadalainen rock-levy’ -kategoriassa.