Voimannäyttö, josta jäi voima puuttumaan – Testamentin The Ritual kolmekymmentä vuotta

1990-luvun alussa vanhan liiton thrash metal oli henkitoreissaan. Death metal oli ottanut haltuun niin sanotun underground-valtaistuimen ja esimerkiksi Sepultura oli onnistuneesti yhdistänyt parhaita elementtejä molemmista genreistä. Tietysti voidaan puhua myös kehittymisestä, sillä muuttunut tilanne pakotti vanhat thrash bändit laajentamaan ilmaisuaan ja varsinkin Metallican suunnattoman suuren menestyksen myötä myös muut varmasti halusivat palan kakusta. Kaupallisessa mielessä toiset onnistuivat paremmin kuin toiset, mutta olihan niin sanotun ison nelikon lähtökohdat muutenkin muita paremmat. Nelikon kintereillä oli silti vipinää ja yhtenä vahvimpana ehdokkaana muuttaa tilannetta suureksi viisikoksi pidettiin Testamentia.

Yhtyeen edellinen levy ”Souls Of Black” ei ollut ihan onnistunein paketti, sillä tulevien kiertueiden vuoksi levyn kanssa jouduttiin kiirehtimään laadun kustannuksella. Onnistuneet kiertueet johtivat kuitenkin siihen, että suuri levy-yhtiö Atlantic Records kiinnitti bändin listoilleen. Tulevalle ”The Ritual”-levylle ladattiin kuitenkin isompia odotuksia. Testamentin laulaja Chuck Billy hehkutti levy-yhtiön roolia sanomalla, että koskaan ennen hän ei ollut tehnyt yhtä paljon promootiota etukäteen ja saipa Atlantic junailtua bändin Olympialaisten bisneksiin mukaan sekä WWF-ohjelmiin. Billy kävi jopa noissa tapahtumissa lurauttamassa kansallislaulua.

Ennen levyn ilmestymistä oli tiedossa, että kierroksiin oli laitettu mittari, kitaroiden virityksiä laskettu ja kappaleiden yllä leijui raikas progressiivinen ote. ”No speed metal anymore” kiteytti Billy tulevan albumin linjausta.

Biisien sävellyksistä oli päävastuun ottanut kitaristi Eric Peterson toisen kitaristin Alex Skolnickin viettäessä aikaa kiertueella muiden projektien parissa. Tekstien teossa vokalisti Billylla oli mukana yhtyeen lisäksi Del James, jonka aikaisempia yhteistyökumppaneita oli muun muassa Guns n’ Roses.

Levyn avaavan ”Signs Of Chaos”-vinguttelun jälkeen tuleva ”Electric Crown” on täysosuma. Valitettavasti levyn lähes ainoa sellainen. Biisin riffi on yksinkertaisen tehokas, Billyn laulussa on tehoja ja kappaleessa on melodiaa sekä tarttuvuutta. Kuolemantuomion saaneen henkilön ajatuksia läpikäyvä teksti toimii täydellisessä symbioosissa sävellyksen kanssa ja varsinkin kertosäkeen omainen kohta jää vahvasti soimaan päähän. Biisissä on ehdan klassikon aineksia, mutta valitettavasti hienon alun jälkeen levy kyykkää pahasti.

Tv-evankelistojen toimia ruotiva ”So Many Lies” kulkee hitaasti nykien eteenpäin. Raskautta löytyy kyllä, mutta se ei valitettavasti kappaletta pelasta. Kertosäkeessä on hyvää ideaa ja en voi välttyä ajattelemasta vaihtoehtoa, että mitä jos koko kappale kulkisikin vanhan Testamentin nopeuksilla, niin olisiko biisin vaikutus huomattavasti suurempi. Silloin biisin tasapaksuisuus voisi saada uutta intoa ja korvata energialla sisällön puutteen.

Sama tauti vaivaa myös biisejä “Let Go Of My World”, ”Deadline”, ”As The Seasons Grey” ja “Troubled Dreams”. Ideoita ja yritystä löytyy, mutta biisit eivät missään vaiheessa lähde oikeaan lentoon. Niissä ei vain ole tarpeeksi potkua ja monipuolisuutta pitämään mielenkiintoa yllä läpi koko biisin. Ikään kuin homma ei etenisi lainkaan alkua pidemmälle vaan jää junnaamaan paikoilleen eikä mieleen jää oikein mitään erikoista.

Jostain syystä olen mieltynyt ”Agony”-biisiin, vaikka sekään ei ole mikään helmi yhtyeen repertuaarissa. Ehkä vain pienikin valonpilkahdus nousee esiin kaiken harmauden keskellä. Siinä ei varsinaisesti ole kertosäettä, mutta rytmi ei ole niin pahasti nykivää ja soolon melodiat ovat tarttuvia. Sama koskee ”The Sermon”-biisiä, joka tekstiltään koskettaa presidenttiehdokas John Dukea, jolla oli menneisyyttä KKK:n kanssa.

Nimibiisi ”The Ritual” on balladi, joka omassa synkkyydessään kuuluu levyn huippukohtiin. Itse asiassa mielestäni Testament on aina ollut loistava hitaissa numeroissa. Billyn laulu on hiipivän vaanivaa ja antaa todella kuvan, että tarinan henkilöllä ei ole kaikki hyvin. Lauseet “Say hello again, my friends/I’ve got to go/The ritual calls to me/Screams twist in harmony/Blinding lights reveal/Thoughts that should not be/The ritual calls to me/Silent insanity” ovat terveen mielen tuolla puolen. Biisin taustalla kuuluvat naurut vahvistavat ajatusta, että nyt uidaan syvässä päässä. Sävellys etenee verkkaisesti, mutta ei kuitenkaan pitkästyttävästi. Yli seitsemän minuutin mittaisen biisin soolokaan ei saa kyllästymään, vaan pitää pihdeissään. Toinen balladi ”Return To Serenity” on niin hieno biisi, että sen tahdissa olen itkenyt monet itkut niin selvänä, kännissä kuin krapulassa. Sävellys on kuin höyhen ilmassa, se kantaa ja menee eteenpäin kuin tuulessa heiluen, mutta silti määrätietoisesti.

Tony Plattin tuotanto (Black Sabbath, AC/DC) on hyvää, mutta se ei auta, kun biisimateriaali on liian heikkoa. Levy on raskassoutuinen ja liian pitkä siihen nähden kuinka vähän materiaalissa on tarttumapintaa. Hyvät riffit ovat unohtuneet jonnekin ja etukäteen kehuttu groove sekä svengi loistavat poissaolollaan. En tarkoita mitään kevyitä sing along-rallatuksia, mutta yhtyeelle tuttu ”hittimateriaali” puuttuu lähes kokonaan. Haastatteluissa yhtye puhui power metalista, mutta kyllä se voimannäyttö kaatuu väsymyksen tunteeseen.

Jos tarkoitus oli nousta tällä levyllä isompien liigaan, niin valitettavasti sisältö on aivan liian köykäistä siihen. Varmasti levy-yhtiö myös odotti enemmän, sillä vaikka yhtye tekikin albumillaan korkeimman listasijoituksensa siihen asti, niin viittä vaille kultalevy ei ollut Atlanticille tarpeeksi ja yhteistyö jäi yhden levyn mittaiseksi.

Yhtye sanoi olevansa kypsempi ja ovat kasvaneet niin bändinä kuin ihmisinä. Ennen he kuulemma vain roiskivat riffejä, mutta tällä kertaa yhteistyö oli tiiviimpää esimerkiksi rytmiryhmän kanssa. Voi kun niitä riffejä olisi roiskittu vanhaan malliin, lisätty nopeutta ja lisätty ärhäkkyyttä sekä monoa munille-asennetta.  Valitettavasti yritys tehdä erilaista tarkoitti itselleni sitä, että levyn kansi on harmaa, levyllä on harmaudesta kertova biisi ja myös sisältö on harmaata. Kolmella upealla ja kahdella melko hyvällä biisillä ei valitettavasti klassikkoa synny. Ikävä sanoa näin, sillä Chuck Billy on päällikkö. Myös tällä levyllä.