”Voimme uudistua kivuttomasti” – Pian 20-vuotias Dropkick Murphys etsii edelleen parasta sävellystasoaan

Dropkick Murphys on otollisessa asemassa. Bostonilainen kelttipunk-yhtye on toiminut ensi vuonna jo kaksikymmentä vuotta ja julkaissut kahdeksan albumia, mutta pystyy silti vieläkin uudistumaan monella tapaa tiukkaan rajatun genren sisällä. Yhtyeen uusin albumi, vuoden 2013 ”Signed and Sealed in Blood”, sisältää sekä perinteistä irkkupunk-paahtoa että akustisia balladeja – se onnistuu olemaan sekä uskollinen että monipuolinen jakamatta faneja kuppikuntiin.

Bändin keulahahmon ja ainoan alkuperäisjäsenen, basisti-laulaja Ken Caseyn mukaan moni yhtye on ajanut itsensä tiettyyn muottiin jopa tiedostamattaan. Tällöin irrottautuminen odotetusta soundista voi olla suosiota ajatellen jopa kohtalokasta. Dropkick Murphys taas on luonut bändille pelivaraa alusta alkaen, sillä balladeja ja erikoisuuksia on löytynyt tyypillisen kelttipunkin seasta aina debyyttilevystä lähtien.

“Bändi, jolla on selkeä tietty tyyli ja pitkä ura, joutuu kehittymään. Olemme onnekkaita, että voimme tehdä eri asioita. Jos kolmen albumin jälkeen laittaa hc-punkin sekaan akustisia kappaleita, ihmiset saattavat miettiä, että what the fuck is this. Me teimme sen jo ensimmäisellä, joten voimme uudistua kivuttomasti”, Casey kertoo hilpeänä keskustelumme alussa.

Bändi lopetti maaliskuussa uutta levyä promotoineen maailmankiertueensa, jonka aikana he ehtivät vierailla myös Provinssirockissa viime vuonna. Yli kymmenen vuoden tauon jälkeen Suomi-vierailu osoittautui Island Stagella menestykseksi. Lisäksi kiertueen aikana bändille syntyi uusi sävellysflow, mitä ei ole aiemmin keikkamatkojen aikana tapahtunut. Biisejä on nyt luotu spontaanisti akustisella kitaralla takahuoneessa.

“Emme normaalisti kirjoita koskaan kiertueilla, sillä keskitymme keikkoihin, mutta nyt olemme jo tehneet kolme biisiä. Nyt on mennyt kolme viikkoa, ja kolme on jäljellä. Ehkä puolet levystä on jo tehty ennen kuin kiertue on ohi. Minusta kehitymme koko ajan laulunkirjoittajina, mikä saa haluamaan kirjoittaa lisää. Sen sijaan, että kokisimme osuneemme seinään, luulen, että olemme vasta saavuttamassa laulunkirjoitustasomme huipun”, Casey kertoi Provinssivierailun aikana viime kesäkuun lopussa.

Casey luottaa intuitioonsa. Hän uskoo, että jos flow tulee, siihen on tartuttava. On mahdotonta tietää, milloin se tulee seuraavaksi.

“Sanoisin, että moni parhaista biiseistämme on kirjoitettu akustisella kitaralla, koska biisin pitää silloin olla pohjimmiltaan hyvä. Viime albumilla soitimme uusia kappaleita kiertueella ennen julkaisua. Se on hyvä tapa tunnustella ja kehittää biisejä.”

Dropparit ilmoittivat viime kesäkuussa, että säkkipillin soittaja Scruffy Wallace jättää yhtyeen kahdentoista vuoden jälkeen. Tästä huolimatta Casey ja yhtye ovat täynnä virtaa. Erittäin kantaaottavana, työväenluokkaa edustavana bändinä tunnettu Dropkick Murphys ei ehkä kärsi enää köyhyydestä niin kuin ennen, mutta kokee kriittisen vaikuttamisen edelleen yhtä tärkeänä. Punkiin ja folkiin kuuluu luonnollisesti ympäristön kyseenalaistaminen, ja Droppareille nämä kokemukset olivat yhtyeen ääni.

“Olen kasvanut työväenluokkaisessa perheessä, joten suuri osa sanoista tulee persoonallisesta elämästä. En vain lue ongelmia lehdestä ja päivittele niitä. Heti alussa musa löysi väen, joka ajatteli samoin. Emme laulaneet tytöistä tai muusta ylimalkaisesta. Toisaalta kukaan ei jaksa kuunnella jatkuvaa tyrannian vastustusta, joten yritämme olla myös humoristisia ja pitää hauskan ja vakavan tasapainossa. Annamme palan jokaisen meidän elämästämme: ilosta saada kavereita, perhe ja lapsia, mutta myös kokemistamme suruista, menehtyneistä kavereista, murhista, huumeyliannostuksista ja poliittisista konflikteista”, Casey selventää.

“Kaikilla meillä on tällainen tausta. Toinen on enemmän kiinnostunut urheilusta, toinen politiikasta. Minä edustan kaikkea tässä. Bändi ei laula mistään sellaisesta, jota vastaan minä olen. Se, mitä bändi edustaa, on minua sataprosenttisesti, muita 99.”

Dropparit järjestivät vuonna 2013 Bostonin traagisen pommi-iskutapahtuman uhreille hyväntekeväisyyskeräyksen. Ylpeän määrätietoinen basisti haluaa seistä sanojensa takana ja uskoo asemansa jopa velvoittavan siihen.

“Jos laulamme tällaisesta, on meidän myös toimittava, ei vain puhuttava. Olemme onnekkaita ollessamme asemassa, jossa voimme auttaa. Osa perustaa bändin täysin päinvastaisesta syystä, nimittäin päästäkseen dokaamaan ja iskemään naisia. En aio tuomita heitä, mutta me perustimme bändin ottaaksemme kantaa”, hän lataa.

“Jos lyriikat kertovat seksistä, huumeista ja rock’n’rollista, niin bändi vain on sellainen. Paljon on kuitenkin saarnaajia, poliitikkoja, pomoja ja työläisiä, jotka puhuvat, mutta eivät toimi. On niin paljon helpompaa kirjoittaa biisi jostakin kuin osallistua siihen.”

Hän toivoisin kaikkien seisovan lyriikoidensa takana, mutta ymmärtää, ettei asia yleensä vain mene niin.

“Meillä on jopa biisejä hypokraateista muusikoista, ”Shattered”-biisi erityisesti. Osa bändeistä kertoo huumeiden vaaroista ja vetää niitä itse.”

Jos irlantilaisia musiikkistereotypioita ajattelee, on moni juomalauluja tekevä artisti varmasti sanojensa takana, pöydän alla. Kuten suomalaiset, irlantilainenkin muusikko nähdään nopeasti kaljaan menevänä tummahiuksisena palavan sielun ja baarijuopon risteytyksenä. Caseyn lisäksi monella muulla bändin jäsenistä on irlantilainen sukutausta. Häiritseekö humaltumisstereotypia irkkumusiikkia itseään?

“Irkuilla on tapana kohottaa lasi ja juoda surullisimmillekin jutuille – se on kuin eräänlaista surun kohtaamista. Monet heistä ovat myös kapinallisia. Voi tätä soittaa myös ilman alkoholia, enkä esimerkiksi minä enää juo. Joskus häiritsee, jos arvosteluissa kerrotaan biisimme kertovan viskistä ja Guinnessista, vaikkei kertoisikaan. Välillä tuntuu, että osa kuuntelijoista ei kuuntele biisejä, vaan katsovat vain albumin kannen ja otsikon, ja arvostelevat sen sen perusteella”, Casey pohtii.

Viime vuotisessa Provinssirockissa yleisön alkoholitottumukset ja ”Kiss Me, I’m Shitfacedin” ja superhitti ”I’m Shipping Up To Bostonin” kaltaiset irkkupunkkirepäisyt paiskasivat isosti kättä. Huvittava yksityiskohta oli keltamustien Boston Bruins -NHL-joukkueen peliasujen määrä yleisössä. Samaisen joukkueen hattu on nyt myös Caseyn päässä.

“Tuukka Rask on huippu. Hän on hyvä ystäväni ja hauska tyyppi. Tuukka tekee myös paljon hyväntekeväisyyttä. Hän edustaa maatanne hyvin”, naurava basisti hehkuttaa suomalaismaalivahtitähteä.

Rask vei Bostonin NHL-finaaliin keväällä 2013, mutta Stanley Cup jäi voittamatta. Myös Dropkick Murphys on vielä nälkäinen ja tavoittelee parempaa. Kuten Ken Casey totesi, iästään huolimatta Droppareiden paras säveltämismaksimi on vielä jossakin tulevaisuudessa.

https://www.facebook.com/DropkickMurphys

Haastattelu: Otso Karhu