Voittajien ilta Hartwall Areenalla – Megadeth ja Five Finger Death Punch antoivat täydelle hallille vastinetta koko rahan edestä

Tunsin oudonlaista jännitystä kävellessäni kohti Hartwall Areenaa. Kyseessä oli kuin suuren hevijuhlan tuntua mutta epäröivin mielin. Illan ensisijainen kohteeni oli Megadeth, joka on luonnollisesti yksi genrensä neljästä suuresta ja värittänyt omaa musiikillista maailmaani jo reilusti yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Huolta aiheutti bändin kiistellyn johtajan Dave Mustainen syöpäuutiset, jotka olivat saaneet hetkeksi miettimään, oliko yhden alansa edelläkävijän ura ohi. Helsingin keikka oli yhtyeen ensimmäinen keikka kahteen vuoteen, ja vaikka yhtye oli jakanut videoita harjoituksistaan, oli pelko silti puserossa. Myöhemmin ennen keikkaa ehtivät jo huhutkin levitä: onko Mustaine lainkaan keikkakunnossa.

Myönnän rehellisesti, etten ole seurannut kovin tarkkaan Five Finger Death Punchin uraa, enkä ole tutustunut yhtyeen musiikkiin kovin tarkkaan. Minulla on aina ollut bändiin hyvin ristiriitainen suhtautuminen perustuen lähinnä näkemiini videoihin ja kuulemiini huhuihin. Olen toki tietoinen bändin nousujohteisesta uran suunnasta ja myös ongelmista, joiden kanssa bändi ja sen jäsenet ovat vuosien varrella painineet. Avomielinen ihminen kun olen, niin päätin antaa myös illan varsinaiselle pääaktille mahdollisuuden näyttää kykynsä.

Alkuaan mukana piti olla myös Bad Wolves, mutta sen kulku oli hyytynyt jonnekin matkan varrelle.

Hallilla tallustellessa oli mukava tarkkailla ihmisiä ja kauhistella sitä, missä hiton vaiheessa t-paitojen hinnat ovat päässeet kipuamaan liki tähtitieteellisiin lukemiin. Kyllähän yleisön joukossa tuoksui testosteroni ehkä normaalia enemmän, mutta ei niin pahasti kuin olisin luullut. Yleisöjakauma oli yllättävän monipuolinen, ja joukossa näkyi varsin nuortakin osallistujaa. On toki selvää, että noin 11 000 ihmiseen mahtuu monenmoista diggaria. Minulle lukumäärä oli kieltämättä suuri yllätys, sillä en millään uskonut näiden bändien olevan Suomessa tuota kokoluokkaa. Penkit olivat kaikesta huolimatta täynnä jo Megadethin aloittaessa.

Megadethin logo seisoi ylväänä taustalla, ja valojen sammuessa kävi nopeasti selväksi, ettei illan myöhäisempi bändi ollut onneksi tilan lisäksi rajoittanut ihmeemmin mitään muuta, ja ääntä sekä valoa riitti. Lavalle oli sijoitettu oivasti pienet screenit rumpukorokkeeseen sekä Marshallien väliin, joten visuaalisuus oli vahvasti läsnä läpi koko show’n. Tänä vuonna pyöreitä täyttävän ”Rust In Peace” -levyn klassikko ”Hangar 18” aloitti bakkanaalit. En uskaltautunut antautua aivan varauksetta menoon mukaan, vaikka missään ei ollutkaan mitään vikaa… Silmiin pisti ainoastaan Mustainen hiippailu lavan reunoilla ja lievä sivuun jättäytyminen, mutta se menköön jännityksen piikkiin. Muuten kaikki oli aivan timanttia. Aivan kuin kitaristi Kiki Loureiro ja bändin alkuperäinen basisti David Ellefson olisivat ruokkineet sekä haastaneet toisiaan energialla ja liikkeellä koko ajan parempaan suoritukseen. Toisena soinut ”Wake Up Dead” ei laskenut tunnelmaa, ja Mustainekin alkoi pikkuhiljaa lämmetä. Viimeistään ”Sweating Bullets” -biisistä lähtien Mustaine oli jälleen vanha oma itsensä, ja tuttu pirullinen kähinä oli kohdillaan. Soolot soivat molemmilla kuin riivatuilla, ja kitaroiden dynaaminen vuoropuhelu oli makoisaa kuunneltavaa.

Yleisö oli hyvin mukana ilman sen suurempia kosiskeluja, mitä nyt Ellefson välillä piiskasi yleisöä suurempiin suosion osoituksiin muun muassa oman erikoisensa eli ”Dawn Patrolin” aikana. Rumpali Dirk Verbeurenin soittoa oli mielenkiintoista seurata. Minä en kannuttelusta paljoa ymmärrä mutta tuntui, ettei Verbeurenin soittotyylissä ollut mitään perinteistä logiikkaa. Siitäkin huolimatta kaikki toimi kuin rasvattu, ja rumpalin soittoa oli ilo seurata. Megadeth on ollut mielestäni livenä aikaisemmin hieman liiaksi kengänkärkiin tuijotteleva ryhmä, mutta nyt nuo ajat olivat vain muisto. Uusi kokoonpano on laittanut koko systeemin kerta kaikkiaan uusiksi. Kukaan ei jäänyt varjoon, vaan jokainen sai oman keilansa loistaa.

Bändi oli huikeassa vedossa, ja setti oli kasattu oivasti. Olen mieltynyt kovasti myös bändin 2000-luvun materiaaliin, mutta valitettavasti tältä ajalta kuultiin vain viimeisimmän levyn ”Dystopian” nimikappale. Sitä ennen Mustaine kiitti Five Finger Death Punchia siitä, että bändi oli ottanut Megadethin mukaan kiertueelleen ja hiljensi kerralla koko hallin kertomalla syövästään sekä sen tuomista paskoista päivistä. Yleisö räjähti suosionosoituksiin, kun hän kertoi, että halu tulla soittamaan oli suurin paranemisen voima. Nyt syöpääkin on kuulemma potkaistu persuuksille. Suosion osoitusten myötä Mustaine painoi päänsä syvään kumarrukseen ja tuntui olevan aidon oloisesti kiitollinen siitä, että hän oli juuri siinä. Suosioltaan vähäisemmäksi jääneeltä ”Cryptic Writings” -levyltä oli otettu mukaan ”Trust”- ja ”She-Wolf”-kappaleet ja täytyy myöntää, että ne kuulostivat huomattavasti muistiani paremmilta.

Ennen ”A Tout Le Mondea” Mustaine kyseli, tunteeko kukaan kyseistä kappaletta? ”Symphony Of Destructionin” ohella kappale taisi olla yleisölle illan tunnetuin. Biisin jälkeen vokalistikin taputti ja kiitteli kovasti yleisöä. Varsinaisen setin päättäneen ”Peace Sells” -biisin aikana yhtyeen maskotti Vic Rattlehead vieraili lavalla, ja olihan klassikko aivan uskomaton päätös varsinaiselle setille.

Valot eivät kuitenkaan syttyneet, ja näin ollen yleisö vaati lisää. Mustaine kiersi lavan reunoilla ihmisiä kiittäen ja hymyillen. Vanha tuittupää tuntui tosiaan muuttuneen, enkä ole nähnyt herraa koskaan tuollaisena – ilo ja kiitollisuus paistoivat niin selvästi hänestä läpi. Encorena kuultu ”Holy Wars…The Punishment Due” löi pakettiin keikan, joka saattoi olla kenties yhtyeen paras ja vauhdikkain niistä lukemattomista näkemistäni bändin keikoista. Olin kieltämättä yhtä hymyä keikan jälkeen ja hetken tuntui jälleen siltä kuin olisin taas teini hevitaivaassaan.

Valkoinen verho laskeutui tauon ajaksi lavan eteen, ja hyvä musiikki jatkui levyltä muun muassa UFO:n ja Michael Schenker Groupin myötä.

Valojen pimennyttyä kankaan päällä alkoi pyöriä yhtyeen tuttu nyrkkirautalogo. Laulaja Ivan Moodyn ilmestyttyä kankaalle koveni yleisön huuto aika mittaviin sfääreihin. Kankaan pudottua pommit räjähtivät ja avauskappale ”Lift Me Up” oli vauhdissa. Ensimmäisen hämmennyksen tällaiselle FFDP-noviisille aiheutti Moodyn asu, minkä vuoksi en ollut lainkaan varma siitä, mitä illan aikana tulee vielä seuraamaan. Keltaiset lökäpöksyt ja killuttimet kaulassa aiheuttivat epäilyjä siitä, mikä onkaan illan musiikillinen anti. Pääsin asian yli yllättävän nopeasti, eikä se vaivannut enempää.

Megadethin jälkeen tuntui, että vauhti olisi laskenut, ja jonkinlainen jäyheys astunut tilalle. Show näytti komealta, sitä ei voi kieltää. Suuret pesäpallomailat ja pääkallo ristissä killuivat lavan yläpuolella. Ehkä ne olivat juuri täydelliset symbolit yhtyeen edustamalle maailmankuvalle. Kieltää ei voi myöskään sitä, että yhtye osasi kuulostaa isolta ja mahtipontiselta.

Kitaristeista Zoltan Bathory tuntui olevan hieman väsyneen oloinen, vaikka hän ei ollut ainakaan lavalla edellisenä iltana Steel Pantherin keikalla Helsingin Circuksessa. Basisti Chris Kael jaksoi ravata Moodyn kanssa lavaa päästä päähän ja ottaa väsymättömästi kontaktia yleisöön. Aina sävyttää mieltä, kun joku soittaa valkoisella BC Rich -bassolla. Kael ja toinen kitaristi Jason Hook hoitivat mallikkaasti myös stemmat, joita näin mahtipontisessa musiikissa riitti.

”If you wanted trouble, you fucking got it!” huusi Moody, ja niin oli “Trouble”-biisi välittömästi käynnissä. ”Jekyll & Hyde” -biisissä Moody oli kuin hullu tirehtööri hattuineen ja kävelykeppeineen, jotka muuten päätyivät lopulta yleisöön. Pakko tunnustaa, että vaikken niin tarkkaan tuntenut yhtyeen materiaalia, niin kappaleet kuten ”Wash It All Away”, ”Got Your Six”, ”Never Enough” ja ”Hard To See” ovat takuuvarmoja hittikaavan omaavia biisejä, jotka jäävät soimaan päähän. Yhtye tuntui olevan monelle yleisössä paljon enemmän kuin vain yhtye, ja minä ymmärrän toki heitä. Bändi yhdistää elementtejä rap-musiikista ja heavysta siten, että se miellyttää varmasti molempien lajien kuuntelijoita, ja bändi on varmasti onnistunut naitattamaan kuulijoiden makuja toisiinsa. Nyt on eri ajat ja eri meiningit kuin aikanaan, ja se on vain hyväksyttävä.

Kaiken kaikkiaan vokalisti Moody jätti ristiriitaisen kuvan itsestään, ja ehkä hän niin haluaakin. Oli Moodysta, hänen tyylistään, aiemmasta historiastaan tai välillä korniksi paisuneesta machomaisesta uhostaan mitä mieltä tahansa, niin hän on joka tapauksessa kova keulakuva. Hän piti show’ta yllä, ja onhan hänellä täyteläisen makea laulusoundi. Moodyssa yhdistyi hauska vihamielisyyden ja ystävällisyyden pyhä liitto. Välillä hän pyysi valot saliin, että hän sai tervehdittyä kaikkia piippuhyllyjä myöden ja huomioi yleisöstä niin lippua kantaneen naisen kuin ylpeyttä korostavan huivin. Samassa yhteydessä Moody piti tunteikkaan puheen siitä, miten selvänä oleminen on auttanut häntä näkemään asiat ja arvostamaan niitä. Moodyn liikuttuminen puheen aikana vaikutti aidolta, joten hän jakoi hetkessä jotain samaa Mustainen kanssa, joka sai myös Moodylta kiitokset. Kuten sanottu, Moody jätti itsestään ristiriitaisen kuvan mutta taivun kuitenkin vahvasti sinne positiiviselle puolelle.

Konsertissa oli useampi coveri ja täytyy myöntää, että olen aina pitänyt yhtyeen ”Bad Company” -coverista. Onhan se kunniaa, että vanha hieno biisi saatetaan uusien sukupolvien kuultavaksi. Huono ei ollut myöskään Offspring-cover ”Gone Away”.

Rumpusoolo pidettiin hyvin inhimillisen mittaisena ja akustisena soitetut ”Wrong Side Of Heaven” ja ”Battle Born” olivat oikeasti ihan pysäyttäviä hetkiä, joista varsinkin ensimmäinen Moodyn saatesanoilla lisättynä, että kaikilla on niitä huonoja päiviä. Moodyn eläytyminen antoi kappaleeseen sellaisen vaikutelman, että laulaja tietää, mistä hän puhuu. Akustisesti soitetut kappaleet osoittivat, ettei yhtyeen tarvitse luottaa vain volyymiin ja voimaan, vaan siitä löytyy myös herkkyyttä, joka on se vaikeampi puoli osoittaa.

Jälkikäteen olen iloinen, että annoin Five Finger Death Punchille mahdollisuuden todistaa itsensä. Ei minusta tullut fani vieläkään, mutta keikasta jäi silti hyvä mieli ja olen iloinen, että olen todistanut nyt senkin bändin livenä. En usko, että yksikään yleisöstä poistui paikalta pettyneenä riippumatta siitä, kumpaa bändiä oli pääasiallisesti tullut katsomaan. Uskon myös, että bändit olivat varsin tyytyväisiä Euroopan osuuden avaukseen. Dave Mustainelle oli varmasti erityisen merkityksellinen hetki nousta kaiken kokemansa jälkeen jälleen lavalle. Hieno ja monenlaisia tunteita herättänyt ilta myös minulle.

Megadeth:

    1. Hangar 18
    2. Wake Up Dead
    3. Sweating Bullets
    4. Dawn Patrol
    5. Poison Was The Cure
    6. Trust
    7. A Tout Le Monde
    8. She-Wolf
    9. Dystopia
    10. Symphony Of Destruction
    11. Peace Sells
    12. Holy Wars…The Punishment Due (Encore)

Five Finger Death Punch:

  1. Lift Me Up
  2. Trouble
  3. Wash It All Way
  4. Jekyll & Hyde
  5. Sham Pain
  6. Burn It Down
  7. Bad Company
  8. Got Your Six
  9. Wrong Side Of Heaven
  10. Battle Born
  11. Blue On Black
  12. Coming Down
  13. Never Enough
  14. Hard To See
  15. Burn MF
  16. Gone Away
  17. Under And Over It
  18. Far From Home
  19. The Bleeding

Kuvat: AJ Johansson

Kommentoi julkaisua