VOLA:n ”Applause Of A Distant Crowd” on suunnannäyttäjä ja suvereeni mestariteos

Kirjoittanut Samuel Järvinen - 9.10.2018

On hieman hankalaa lähteä kirjoittamaan arvostelua sellaisesta albumista, jonka tietää kirjoitushetkellä olevan yksi niistä teoksista, jotka tulevat muuttamaan suuntaa ja inspiroimaan muita yhtyeitä. Tekstin kirjoittaminen olisi ollut hivenen helpompaa silloin, kun tanskalainen progemetalli –yhtye VOLA julkaisi vielä keskeneräisen kuuloisen ”Homesick Machinery” -lyhytsoittonsa. Horisontti piirtyi uudestaan vuoden 2011 ”Monsters” –lyhytsoitolla, jolla aiemmin kevyttä progerockia Porcupine Treen hengessä maalaillut yhtye omaksui Meshuggahin tehdasmetallista tutut raskaat kitarat ja polyrytmit sekoittaen niitä omiin melodiakuljetuksiinsa. Kuitenkin vasta virallisesti vuonna 2016 julkaistu debyyttialbumi ”Inmazes” keräsi kiinnostuneet korvaparit puoleensa. Sisäänpäin kääntynyt, bipolaarinen, raskas ja pakahduttavan tunteellinen albumi esitteli esimerkin siitä, miten djent -tyylisuuntaa voidaan toteuttaa ilman, että sorrutaan liian banaaleihin ja geneerisiin sävellyksiin. Ilmassa oli jotain sähköistä; jotain oli tapahtumassa.

Kahden vuoden kuluttua debyyttialbumista, kesällä 2018, yhtye latasi nettiin uuden kappaleen ja musiikkivideon. ”Smartfriend” -niminen kappale makaaberin videonsa kera oli kuin manifesti metallin kehityksestä. Kiehtovaa rytmiikkaa, murskaavia kitarariffejä, maalaavia syntetisaattoreja, suoraan koko kehosta kumpuava kertosäe – kyseessä oli välittömästi yksi vuoden kovimmista kappaleista. Samalla se on myös osoitus siitä, että Meshuggahin oppilapset pystyvät paljon muuhunkin kuin vain apinoimaan: sitä on mahdollista toteuttaa myös tyylikkäästi. Videon sisällä nähtävä juoni uuden olennon luomisesta, joka tappaa oman luojansa, oli verrattain symbolinen: VOLA ei ole enää se sama yhtye, joka ihastutti debyyttialbumillaan.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

”Applause Of A Distant Crowd” on suuri harppaus eteenpäin yhtyeen aiemmasta tuotannosta. Saundit ovat huomattavasti orgaanisemmat kuin aiemmin; kitarat ovat mureita ja niissä on vähemmän gainia, ja rummut ovat suttuisempia, mutta iskevät lujempaa. Soitto kuulostaa inhimillisemmältä kuin aiemmin, eikä tuotannossa ole pyritty silottelemaan kaikkia virheitä pois ja tekemään yleissaundista tarpeettoman steriiliä. Sooninen muutos on kuultavissa myös kappaleiden äänimaailmoissa. Raskaimmillaankin kappaleiden välissä kulkee raitis ilma, kaikua on hyödynnetty tuomaan syvyyttä ja kaikuluotaamaan tarkemmin niitä dimensioita, joita itse musiikki pyrkii louhimaan. Äänimaailmaltaan albumi on huomattavasti pehmeämpi ja uneliaampi, ja albumin kansikuva antaakin hyvin viitettä siitä, miltä itse levy kuulostaa: musiikki kuplii ja virtaa, elää.

Suurin harppaus lienee kuitenkin tapahtunut albumin musiikissa. VOLA ei ole pelännyt sukeltaa rohkeasti altaan syvään päähän ja noutaa sieltä uransa kirkkaimpia helmiä. Siinä missä ”Inmazes” oli ahdistunut, masentunut, raskas ja elämää pelkäävä, on bändin uusi albumi aika lailla kaiken tuon vastakohta. Tällä albumilla yhtye on selvästi laajentanut musiikillista sanavarastoaan ja palettiaan aikaisemmasta. Albumin avausraita ”We Are Thin Air” on dream poppia ja post-rockia sekoitteleva kappale, jossa Pelican yhdistyy Mewiin. ”Ruby Pool” on albumin pastoraalisin sävellys, jossa kirkas vesi ja rantahiekka tuntuvat kuulijan iholla. Kuullaanpa kappaleessa myös ehtaa blues –tyylistä kitarasooloilua, jonka tyylistä ei yhtyeen musiikissa olisi aiemmin voinut kuvitellakaan.

Albumin toinen single ”Ghosts” lienee monella tapaa myös erilaisin yhtyeen tuotannossa, sillä se on rehellisen melankolinen pop –kappale, jonka syntetisaattorimelodia ja tarttuva kertosäe kertovat yhtyeen kyvyistä tehdä myös helpommin lähestyttävempiä kappaleita. Erilaisina numeroina kuullaan myös kaksi hieman riisutumpaa sovitusta. Albumin puoliväliin asettuva ”Vertigo” vangitsee kuulijansa välittömästi hauraudellaan ja kolkkoudellaan. Päätöskappale ”Green Screen Mother” rakentuu pitkälti laulun ja jään lailla kimaltavan pianon varaan, ja se hehkuu yhtälailla kauneutta mutta haurautta. Nämä kaksi kappaletta ovat upeita osoituksia siitä, että aiemmin aggressiivista modernia metallia huudattanut yhtye kykynee myös hiljentymään ja hiljentämään kuulijansa. Ja siinä nämä kappaleet todellakin onnistuvat.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Vaikka albumi onkin kevyempi ja monella tapaa pehmeämpi kuin ”Inmazes”, löytyy levyltä edelleen myös raskaita riffejä ja grooveja niitä haikaileville. ”Smartfriend” lienee kaikessa tylyydessään albumin lyijyisin pala purtavaksi. ”Alien Shiversin” fryyginen pääriffi jos joku saa pään liikkeelle ilkeässä groovessaan, ja ”Still” puolestaan heittäytyy lähes rock and roll –tyyliseen louhintaan raskaasti lätkyttävän kitaran tahdissa. Devin Townsend Project kohtaa Meshuggahin –tyylillä hypnoottisesti junttaava ”Whaler” sekä albumin nimikkokappale asettuvat tietynlaiseen suvereeniin hallitsija-asemaan albumilla, joista jälkimmäinen on oma henkilökohtainen suosikkini. Totaalisen pakahduttava kappale nostattaa joka kerta massiiviset kylmät väreet sen eeppisyydessä, tunteellisuudessa ja voimassa.

”Applause Of A Distant Crowd” on loistava loikka eteenpäin niin tyylissä, saundissa kuin toteutuksessakin. Kappaleet ovat rikkaampia, raikkaampia ja silti yhtä tarttuvia, groovaavia ja omaperäisiä kuin yhtyeeltä on tottunutkin kuulemaan. Dynamiikka on huomattavasti monipuolisempaa kuin aiemmin ja tyylissä totuttuun 4/4 –symbaaligrooveen ei ole jääty liiaksi nojaamaan ”Inmazesin” tavoin. Minulle oli alusta asti selvää, että tulen antamaan tälle albumille täydet pisteet. Täysiä pisteitä se ei saa siksi, että se olisi täydellinen albumi vailla mitään parannettavaa. Kyseessä on kuitenkin jotakin niin ainutlaatuista ja omaperäistä, että olisi suuri rikos antaa mitään vähempää. Jos tulet tänä vuonna kuuntelemaan jonkin albumin, en suosittele mitään toista tämän enempää. Puhuin arvostelun alussa siitä, että tämä albumi tulisi näyttämään suuntaa muille, ja olen siitä täysin varma. On suuri etuoikeus olla todistamassa tämän yhtyeen uran kehitystä silloin, kun se tapahtuu reaaliajassa. VOLA ansaitsee paljon enemmän, kuin pelkät aplodit; VOLA ansaitsee uida ikuisesti modernin metallin tähtitaivaalla.