Volbeat ammensi uudelle albumilleen voimia menneisyydestä – arviossa yhtyeen ”Rewind, Replay, Rebound”

Syyskuussa tulee kuluneeksi 14 vuotta Volbeatin debyyttialbumi ”The Strenght/ The Sound/ The Songs” julkaisusta. Esikoisalbuminsa jälkeen tanskalaisyhtye on julkaissut viisi pitkäsoittoa ja kerryttänyt runsaasti kilometrejä kiertuemittariinsa. Tänä päivänä Volbeat lukeutuu ehdottomasti Tanskan merkittävimpiin rockyhtyeisiin. Yhtye on erottunut edukseen niin Michael Poulsenin persoonallisen äänen kuin bluesia, kantria ja rockia yhdistelevän soundinsa vuoksi. ”Rewind, Replay, Rebound” on jatkumoa Volbeatin tutulle soundille, mutta se tuo esille myös yhtyeen tuoreempaa tyyliä.

Volbeat on uudistanut ja kehittänyt soundiaan vuosien varrella aivan kuten monet muutkin musiikkiin intohimoisesti suhtautuvat yhtyeet. Tanskalaisyhtyeen kaksi viimeisintä albumia, ”Seal The Deal & Let’s Boogie” ja ”Outlaw Gentlemen & Shady Ladies” ovat tuoneet enemmän esille Volbeatin popahtavampaa ja sentimentaalisempaa puolta. On kuitenkin huomionarvoista, että yhtyeen edellinen julkaisu ”Seal The Deal & Let’s Boogie” toi esille myös yhtyeen raskaampaa soundia ja onnistui yhdistelemään mainiosti kevyempiä kappaleita ja reipasta boogieta.

”Rewind, Replay, Rebound” jatkaa yhtyeen löytämällä sentimentaalisella ja keveällä linjalla, vaikka albumissa onkin eroavaisuuksia yhtyeen kahteen edelliseen albumiin ja Volbeatin muuhun diskografiaan verrattuna. Uudella albumilla ei ole samanlaista tummuutta kuin aiemmilla albumeilla, vaan sen äänimaailma on pirteämpi ja valoisampi. ”Last Day Under The Sun” on hieman keskinkertaisen kuuloinen mutta taattua hittimateriaalia, jonka lopussa kuullaan Harlemin gospel-kuoroa. Kyseistä kuoroa kuultiin myös edellisen albumin ”Goodbye Forever” -kappaleella. Sen sijaan ”Pelvis On Fire” on vauhdikkaampi kappale, mutta siinä on kaikuja ”Sad Man’s Tongue” -kappaleelta. Onneksi kappaleella on myös yli vedetyt kertosäkeistöt, jotka luovat uskoa Volbeatin tarmokkuuteen ja siihen, etteivät yhtyeen ideat ole loppuneet.

Volbeat hyödynsi edellisellä albumilla vierailevia vokalisteja, ja tälläkin albumilla päästään kuulemaan vierasta. Clutchista tuttu Neil Fallon laulaa aggressiiviset lauluosuudet ”Die To Livessä”, mikä on myönteinen kasvojen kohotus kappaleelle. ”Die To Liven” jälkeen siirrytään täysin toisenlaisiin tunnelmiin, kun lapsuuden kaihoisa ”When We Were Kids” alkaa soida. En muista aiemmin törmänneeni Volbeatin diskografiassa näin melankoliseen kappaleeseen, joten kyseessä on miellyttävä yllätys.

Albumin mukana tulleessa tiedotteessa yhtyeen vokalisti-kitaristi Poulsen kuvailee tulevaa levyä ”muutamalla tavalla erilaiseksi” kuin bändin aikaisempia julkaisuja. Luonnollisesti Poulsen toteaa uuden albumin olevan bändin tähän astisista julkaisuista paras. Sen lisäksi hän toteaa levyn ”kykenevän yllättämään” kuulijoita. Poulsenin mukaan uudella albumilla kuullaan sellaisia piirteitä, joita aikaisemmilla Volbeatin julkaisuilla ei ole. Tanskalaisen rokkikukon sanoissa on perää, ja mielestäni yhtye tuo muutamissa kappaleissa esiin uusia musiikillisia aspekteja. Sellaisia ovat esimerkiksi edellä esiin nostamani ”When We Were Kids”, erikoisella tunnelmalla ladattu ”Sorry Sack Of Bones” sekä ”7:24”, joista ”7:24” ei erotu pelkästään soundinsa suhteen vaan myös lyriikoidensa puolesta. Kyseisessä kappaleessa Poulsen nostaa esiin isyyden synnyttämiä tuntemuksia.

Tiedotteessa Poulsen toteaa myös, että levyltä löytyy ”paljon tuttua”, ja hänen mukaansa jotkut kappaleet voisikin kuvitella bändin kolmelle ensimmäiselle albumille. Hänen mukaansa albumin teemana loistaa ajatus, jonka mukaan omasta menneisyydestä aina lapsuudesta saakka voi ammentaa voimaa ja hyödyntää sitä, ja sen takia monien kappaleiden lyriikoissa on samaistumisen mahdollisuutta. Olen samoilla linjoilla Poulsenin kanssa: Mielestäni osan kappaleista voisi sijoittaa vanhemmillekin julkaisuille. Monissa kappaleissa kuten ”Pelvis On Firessa” ja ”Rewind The Exitissä” on hyvinkin tuttuja piirteitä, ja juuri sen takia levy kuulosti paikoin vanhojen ideoiden kierrättämiseltä.

Ideoiden ja voimien ammentaminen menneisyydestä eivät ole mielestäni ongelma, vaan ongelmaksi muodostuu pikemminkin albumin yleisvaikutelma. Toisin kuin aiemmat Volbeatin pitkäsoitot, ”Rewind, Replay, Rebound” ei onnistu herättämään minussa riemastumisen tunnetta. Suurimmaksi ongelmaksi koen sen, ettei levyltä hyppää esiin tarpeeksi montaa tunnelman nostattajaa. Vaikka kappaleiden väliltä löytyykin kontrastia, jää kokonaisvaikutelma turhan tasaiseksi. Albumia kuunnellessani mieleeni hiipi pelko, että yhtye on kadottanut kipinänsä, kun niin moni kappale kuulostaa keskinkertaiselta! Levyltä puuttuu ennen kaikkea Volbeatille ominainen potku, boogie, mitä aikaisemmilla levyillä on ollut. Sen seurauksena tunnin mittainen kuuntelusessio kuulostaa liian pitkälle.

Volbeatin uralle mahtuu monta hienoa albumia, joilta kuulee inspiraation ja intohimon. Niitä molempia on löydettävissä myös uudelta albumilta, vaikka ei aivan niin vahvasti kuin olin etukäteen toivonut. Vaikka yhtyeen ”Rewind, Replay, Rebound” ei saanutkaan minua hyppimään innosta seinille, on levy kuitenkin todiste siitä, ettei Volbeat ole jämähtänyt paikoilleen vaan kokeilee edelleenkin uutta. Tällä kertaa lopputulos ei vain vakuuttanut itseäni niin paljon kuin olisin toivonut. Kaiken kaikkiaan ”Rewind, Replay, Rebound” on kuitenkin kuuntelukelpoinen kokonaisuus, jolta muutama kappale varmasti vakiinnuttaa asemansa keikkojen vakiokappaleina.

6+/10

Kappalelista:

  1. Last Day Under The Sun
  2. Pelvis On Fire
  3. Rewind The Exit
  4. Die To Live (feat. Neil Fallon)
  5. When We Were Kids
  6. Sorry Sack Of Bones
  7. Cloud 9
  8. Cheapside Sloggers
  9. Maybe I Believe
  10. Parasite
  11. Leviathan
  12. The Awakening Of Bonnie Parker
  13. The Everlasting
  14. 7:24

Volbeat Facebookissa

Kirjoittanut: Aleksi Parkkonen

Kommentoi julkaisua