Tuula Amberlalta kysyttiin erään nuortenlehden haastattelussa 1980-luvulla hänen mielipidettään heavy metallista. Persoonallinen artisti vastasi pitävänsä Alice Cooperin 1970-luvun tuotannosta, koska noilta levyiltä löytyy paljon muutakin kuin pelkkää raskasta rockia. Tavallisesta heavy metallista Tuula ei perustanut. Jos pääsisimme nyt aikakoneen kyydissä keskelle tuota juttutuokiota ja antaisimme Voodoo Hillin uuden levyn Amberlalle kuunneltavaksi, saattaisi olla, että hän ei pitäisi julkaisusta paljoakaan. ”Waterfall” olisi nimittäin kaikkein keskinkertaisinta perusvääntöä jopa tuon aikakauden kriteereillä mitattuna.

Edellä mainituille vuosikymmenille tuoksahtava kokonaisuus ontuu pahasti muun muassa siksi, että kappaleissa ei ole mainittavaa tarttumapintaa. Klassisesta rockista kumpuavat melodiat ja riffit ovat niin mitäänsanomatonta huttua, että kaikki tuntuu kuluneelta ja tuhansia kertoja kuullulta pakkopullalta. Mitään ei jää muistilokeroon edes viidennen kuuntelun jälkeen. On vaikeaa käsittää Glenn Hughesin kaltaisen tyylitaiturin suostuvan näin puolivillaisen  tavaran julkaisuun. Kitaristi Dario Mollon ulosanti ei vastaavasti hetkauta millään tavalla. Hyvää kitaransoittoa, luultavasti, mutta kasvottomuus vaivaa. Ja samaa koskee myös muiden muusikoiden edesottamuksia. Kulkee ihan kivasti, mutta siinäpä se sitten onkin. Dariolle menevät pyyhkeet myös tuotannon osalta. Ihan kuin tuottaminen olisi ollut tällä kertaa sama asia kuin pelkkä miksaaminen. Innovatiivisia sovitus- tai tuotantoratkaisuja on vaikea löytää, koska niitä ei ole. Ei metsää, ei puita.

Oikeastaan ilman Glenn Hughesin lauluosuuksia tämä olisi kokonaisuutena täysin ala-arvoista tavaraa. Hänen ulosannistaan on aistinut uransa alusta alkaen hyvän annoksen bluesia, soulia ja funkia. Ja niin käy nytkin, että Glenn puhaltaa elämää musiikkiin varsinkin silloin, kun otteen annetaan rentoutua. Suvantokohdista ja hitaammista kappaleista kumpuaa juuri sitä sielukasta sinerrystä, mitä ”Waterfall” olisi tarvinnut paljon enemmän noustakseen ylemmälle tasolle. Välillä Hughes tosin kuvittelee olevansa Chris Cornell tai Robert Plant. Identiteettikriisi iskee kireämpien vääntöjen aikana.

Musiikista kirjoittaminen ei saisi olla pilkallista tai väheksyvää. Tuon argumentin jälkeen vakuutankin, että seuraava kysymys ei sisällä minkäänlaista vääristä lähtökohdista kumpuavaa ivaa. Ja kysymys kuuluu; kuinka musiikkiteollisuus kestää sen, että levyjä julkaistaan tänä päivänä jatkuvalla syötöllä täysin tolkuttomia määriä? Ei kukaan jaksa pysyä yli vyöryvän musiikkitarjonnan aallonharjalla. Ja kirjoittajana täytyy alituiseen pitää varansa, ettei huku keskinkertaisuuden suohon. Glenn ja Dario olisivat voineet viettää ideapajalla huomattavasti pidemmän ajan tai sitten antaa koko homman olla, jos varastosta ei löydy mitään mainitsemisen arvoista.  Voodoo Hill ei ole ”Waterfallin” myötä hyvä tai huono. Se on juuri siinä keskellä. Epäkiitollisessa asemassa oleva julkaisu saa epäkiitollisen arvosanan.

5/10

Kappalelista:
1. Al That Remains
2. The Well
3. Rattle Shake Bone
4. Underneath And Down Below
5. Waterfall
6. Karma Go
7. Evil Thing
8. Eldorado
9. White Feather
10. Sunflower
11. Last Door

Dario Mollon kotisivut

Kirjoittanut: Miikka Tuovinen