Vorna – Ei valo minua seuraa

Kirjoittanut Sirpa Nayeripoor - 27.11.2015

Moonsorrowin lyyrinen pikkuveli Vorna ponnistaa vahvasti ylöspäin toisella pitkäsoitollaan ”Ei valo minua seuraa”, jonka julkaisupäivä on 4.12.2015. Lyyrinen siksi, että bändin yleisvire on kevyempi suhteessa Moonsorrowiin. Mutta myös siksi, että Vesa Salovaaran sanoitukset huokuvat sellaista runollisuutta, ettei niitä kannata ohittaa, mikäli suomen kieli on hallussa.

Tasaisen kaunis avausraita ”Harmaudesta” kertoo jo kättelyssä, että melodisuus on yksi Vornan tärkeimmistä pelikorteista. Tämä suunta tosin oli tiedossa jo bändin demoajoilta lähtien. Muutenkin kaikenlainen potentiaali, mikä bändistä on pilkistellyt, näyttäisi nyt ryhdistäytyvän paremmin esille.

Jo ennakkona julkaistu biisi ”Jälkemme” on kokonaisrakenteensa puolesta ehdottomasti sarjassamme onnistuneinta Vornaa. Hämyinen intro ”pullonkaulaäänineen” akustisten kielien ja bassorummun säestämänä kulkee luontevasti riffeihin ja blast beatiin, josta noustaan teeman esittelyn kautta vokaalien kynnykselle, Vesa Salovaaran hobittikärinään. Biisin kokonaisuus on rakennettu oivaltavasti ja hyvällä maulla. Kertausosa soi tavattoman kauniisti pääteemaa vasten, ja säveltäjän melodiantaju pääsee oikeuksiinsa. Tällä biisillä Vorna todistaa pystyvänsä korjaamaan kaiken sen, mistä debyyttialbumi ”Ajastaika”(2013) kärsi. Hapuilu ja lukuisten eri aihelmien keskeneräisiksi jääminen on kuin taaksejäänyttä elämää. Ainut asia, mihin tässä biisissä kompastui, oli epävireisyys loppupuolen kitarariffien kohdalla. Se tuskin oli tarkoituksellista, mutta olkoon tässä vaiheessa anteeksiannettavaa.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

”Itsetön” toimii pääpiirteittäin lupaavasti, vaikka hienoinen epävireisyys riffeissä jälleen häiritsee. Kosketinosuudet on sovitettu niin hyvin kokonaisuuteen, että niitä olisi voinut vaikka korostaa enemmän esille. Mutta puhtaisiin lauluihin siirtyminen tuntuu välillä katkaisevan kaiken. Salovaaran kärinä-äänen sointiväri on sen verran erikoinen, että kannattaisi hyödyntää se kaikin keinoin ja miettiä tarkkaan soundilliset vastineet sille. Saattaa mennä toki makuasioidenkin puolelle, mutta näin omaan korvaan puhtaisiin lauluihin siirtyminen ei vaan istu nyt kokonaisuuteen. Sen sijaan huomaan toivovani ihan kokonaista biisiä pelkillä puhtailla lauluilla. Sillä laulaahan tämä frontman osaa, ja ääni on lämmin ja hieno puhtaanakin.

Neljäs raita, ”Sieluni varjossa”, on hieman ongelmallinen. Miksi lähteä metallilevyllä tyylillisesti yhtäkkiä näinkin kevyelle polulle, ja kesken biisin siirtyä jälleen ihan johonkin muualle? Tyylillinen hapuilu ja kokonaisuuden hajoaminen eivät tee oikeutta hienoille sanoituksille, jotka henkivät herkkää ja sielukasta tunnelmaa: ”Tuo yöpuoleni on kaikki, mitä pelkään ja mitä en voi minuksi tunnustaa/ Vuolaana virtaavat vuosieni harmaat kuvat…”. Pysäyttävää ja foneettisestikin kaunista.

Viidennessä raidassa, ”Vaipunut”, siirrytään tyylillisesti toisille vesille. Mieleeni tulee Anton Belovin luotsaama ukrainalaisbändi nimeltä Kauan, ja erityisesti sen hiljattain julkaistu doomvetoinen albumi ”Sorni Nai” (2015). Sillä erotuksella, että Belovin tarkasti työstetyt yksityiskohdat ja huojuvan kaunis pysähtyneisyyden tunnelma eivät löydä vastinettaan. Mutta joudunpa kuitenkin toteamaan, että olen huomaavinani Salovaaran laulusta häivähdyksen, joka voisi kestää vertaamista Beloviin, ja se on pelottavan paljon se.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Yksin” julkaistiin ennakkoon videonakin, joka lupasi todella paljon. Jos kaikki tämän albumin biisit olisivat tämän tasoisia, nostaisin kokonaisarvosanaa roimasti. Mutta nyt pohdin, minkähänlaista vuoristorataa bändi on mahtanut käydä läpi tätä albumia tehdessään? Ja mistä näitä huippuhetkiä oikein tuli? Nimittäin tässä biisissä ovat yksityiskohdat loksahtaneet paikoilleen. Nyt on mietitty, harkittu ja löydetty sekä ydin että eheä kokonaisuus. Niin pieniltä vaikuttavat elementit ovatkin ratkaisevia. Akustisen kitaran avaus, alttoviulun pehmeään ääneen liukuvat vokaalit iskuttomalta tahdinosalta ja sellon kaappaama hehkuva melodia. Siinä se on, alku, joka tarjoilee biisin, joka todella toimii ihan loppuun saakka. Jokainen elementti biisissä on osunut kohdalleen ja osaset toimivat hienosti suhteessa toinen toisiinsa. Erityisen kauniisti sopivat jousien samettiset maalailut kokonaisuuteen, sekä sointivärien että melodioiden suhteen. Lyriikat sykähdyttävät: ”Riisun tyyneyden iholta veden/Peitän sieluni peilit ja menen/Ja niin hitaasti alkavi kolea sijaansa petaamaan”.

Albumin päätösraita ”Hiljaiset rauniot” asettunee laadullisesti levyn teoreettiselle keskikohdalle. Eeppisyyttä on tavoiteltu ja onnistuttukin, mutta jälleen kerran tuntuu, että pyritään kurkottelemaan musiikillisesti niin moneen eri suuntaan, että koherenssi ja osien välinen logiikka ei aivan toteudu. Luonteva, saumaton siirtyminen satsista toiseen olisi tavoiteltavaa. Onko varsinainen sävellysprosessi jakautunut useamman ihmisen harteille? Ja jos, niin mahtaako se vaikuttaa teoksen yhtenäisyyteen? Näitä asioita voi aina pohtia.

Mutta kaiken kaikkiaan verrattuna debyyttialbumiinsa Vorna on ottanut merkittävän askeleen toisella studioalbumillaan. Äänityksen toimiminen vähän paremmin oli jo ennakkoedellytys, mutta myös sävellyksellisesti on otettu onkeen aiemmista kritiikeistä. Ei varmasti ole sattumaa, että juuri ”Jälkemme” ja ”Yksin” julkaistiin ennakkoon. Ne ovatkin levyn huippuja. Ne kertovat kyvystä ehjien kokonaisuuksien hallintaan ja teemojen oivaltavaan kehittelyyn loppuun saakka, melodiantajusta ja tunnelmasta puhumattakaan. Ja tämän päälle vielä kiehtovan kauniit ja syvälliset lyriikat ansaitsevat oman huutomerkkinsä.

Bändin miehityksestä vastaavat Vesa Salovaara – laulu, Arttu Järvisalo – lead kitara, Henri Lammintausta – rytmikitara, Niilo Könönen – basso, Saku Myyryläinen – koskettimet ja Mikael Vanninen – rummut. Vierailevina artisteina ”Ei valo minua seuraa” -julkaisulla toimivat Katriina Salminen – sello ja Lila Arha – alttoviulu.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy