Vuoden 2019 Flow Festival toi Suvilahteen nostalgiaa, psykedeliaa, modernia jazzia ja vahvoja naisartisteja

Solange (Photo: Petri Anttila / Flow Festival)

Flow lienee yksi Suomen monipuolisimmista ja laadukkaimmista festivaaleista, mitä tulee musiikkiin, ulkoasuun, järjestelyyn ja laatuun. Vaikka kyseessä oli vasta henkilökohtaisesti toinen vuoteni festivaaleilla, olen silti hyvin vakuuttunut siitä, miten paljon taitavia ja monipuolisia artisteja festivaaleilla esiintyy vuodesta toiseen, oli kyse sitten kansainvälisistä huippunimistä, tämän hetken kiinnostavimmista underground-akteista tai kotimaisista yllättäjistä. Flow’sta löytyi tänäkin vuonna musiikkia aina jazzista hip hoppiin ja soulista elektronisen musiikin eri muotoihin, unohtamatta The Other Sound –lavan tarjoamia poikkitaiteellisia elämyksiä ja muita ohjelmanumeroita.  

Flow’n festivaalialue on täynnä toinen toistaan värikkäämpiä ihmisiä, ja yksi festivaalien ominaispiirteistä onkin toimia näyttämönä muodille, itsnesä ilmaisemiselle ja monipuolisille individuaaleille sukupuoleen tai ikään katsomatta. Festivaali onnistui tänäkin vuonna inklusiivisuudessa, oli kyseessä sitten värikäs ja kaikki tervetulleiksi toivottava Pink Space tai se fakta, että festivaaleilla esiintyi suuri määrä myös ei-miehiä. Koko festivaalialue tuntui hehkuvan lämminhenkisyyttä ja moninaisuutta, ja olonsa koki mukavaksi niin massiivisen yleisön puristuksissa, kuin pienemmilläkin sivulavoilla ja taideinstallaatioiden juurella.  

Mutta entä musiikki? Kuten aikaisemmin todettu, tänä vuonna Flow onnistui tuomaan Suvilahteen jälleen valtavan määrän moninaista musiikkia eri tyyleistä. Perjantaita dominoivat päälavalla mustat artistit, ja erityisesti mustat naisartistit. Vaihtoehtorapin suosikkeihin lukeutuvasta Odd Future -ryhmästä tunnettu Earl Sweatshirt kapusi päälavalle pukeutuneena puseron sijaan valkoiseen sadetakkiin, josta hän oli puheidensa perusteella selvästi innostunut. Sweatshirtin oli alun perin määrä esiintyä yöllä Lapin Kulta –telttalavalla, mutta sen sijaan Sweatshirt vaihdettiin päälavalle niin, että Pyhimys sai siirtyi telttalavan suojiin. Liike on ymmärrettävä, mutta se söi hieman Sweatshirtin karismaa ja keikan tunnelmaa. Setti ei ollut läheskään niin toimiva, mitä se olisi voinut olla telttalavan suojissa yöllä. Sweatshirtin ulosanti oli varsin monotonista, eikä tätä auttanut yhtään taustalla pyörivät samat pari videopätkää. Myöskään harmaa ja sateinen sää eivät olleet miehen esityksen puolella.

Soulin legendoihin lukeutuva Erykah Badu oli yksi festivaalien hienoimmista kiinnityksistä. Mutta kun Badua ei kuitenkaan näkynyt siinäkään vaiheessa, kun keikan oli pitänyt alkaa jo 20 minuuttia sitten, nousi mieleen vuoden 2018 fiasko nimeltään Ms. Lauryn Hill. Hill oli tullut yli puoli tuntia myöhässä lavalle, ja joutui näin ollen lyhentämään settiään säälittävän pituiseksi. Mutta kun Badu lopulta saatiin lavalle, nousi tunnelma välittömästi kattoon. Bändin soitto oli kauttaaltaan tiukkaa, eikä groovessa säästelty. Bändistä kuuli, että nyt on mukana maailman parhaimpiin kuuluvia sessiomuusikoita. Visuaalisesti show oli upea, ja Badun kontakti yleisöön oli läpitunkevaa ja lähes spirituaalista. Lyhyeksi jääneen keikan lopussa Badu suoritti sydäntä lämmittävän numeron, jossa hän tuli ottamaan kontaktia yleisöön antaen heidän laulaa mikrofoniinsa. Lopuksi soulin kuningatar piti lyhyen meditatiivisen tuokion saarnaten ihmisten yhteydestä ja sen sellaisesta. Todella harmi, että Badu päätyi diivailemaan, ja tuli paikalle myöhässä. Tämän takia jäi paljon hyvää musiikkia kuulematta. Ilmeisesti tästä on tulossa perinne Flow’n ensimmäisenä festivaalipäivänä. 

Erykah Badu (Kuva: Riikka Vaahtera)

Päälavan viimeisenä esiintyjänä piti alun perin olla Cardi B. Olin odottanut Cardin esitystä kovasti, sillä kyseessä olisi varmasti ollut vertaansa hakeva show. Cardi B kuitenkin valitettavasti perui esiintymisensä viime tingassa, mikä oli ihan odotettavissa. Mutta ei hätä ollut sen näköinen, sillä Flow onnistui saamaan tilalle Solangen, yhden tämän hetken upeimmista ja laadukkaimmista R&B–artisteista. Mielettömän upea korvaaja, jonka saamista festareille voidaan pitää kulttuuritekona. Solange tarjosikin kenties festivaalien parhaimman ja tasokkaimman vedon, joka oli täynnä sanomaa tasa-arvosta, musiikin voimasta ja rodullistettujen naisten asemasta. Bändi oli jäätävän tasokas, taustalaulajat hurmaavia, tanssijat taitavia ja Solange itse valovoimainen keulakuva koko tiedostavalle ja juhlivalle esitykselle. Ikävää kuitenkin oli se, että viimeisen kappaleen kohdalla sähköt jouduttiin katkaisemaan melulupien vuoksi. Bändi kuitenkin jatkoi esiintymistä ja soittamista niin, että lopputulos näytti hetken suunnitellulta performanssilta. Toivottavasti Solange ei suuttunut tästä, vaan artisti nähtäisiin täällä vastaisuudessakin.  

Lauantaina itseäni ihastutti erityisesti Lapin Kulta –lavalla esiintynyt rapduo SOFA. Olen nähnyt kaksikon esiintyvän vuoden 2019 aikana jo viisi kertaa aikaisemmin, joten tiesin täysin mitä odottaa. Flow’ta varten esitykseen oli kuitenkin otettu mukaan kaksi taustatanssijaa moottoripyöräkypäröissään, jotka eivät rehellisesti sanottuna tuntuneet tuovan mukaan kovin suurta taiteellista tai visuaalista lisäarvoa. Tämä johtuu osittain siitä, että Sonja ja Fanni itse vievät aina kaiken huomion keikoillaan. Kaksikon energisyys on upeaa katsottavaa, ja heistä hehkuu sellainen aitous ja into, joka peittoaa kaikki muut livenä näkemäni suomiräppärit täysin.  Lavalla nähtiin myös muutama vieraileva tähti F:n sekä Ruusujen Ringa Mantereen muodossa. SOFAn esitys oli rakkaudenosoitus tasa-arvoa, feminismiä, räppiä ja ystävyyttä kohtaan tavalla, joka sekä ilahdutti että inspiroi.  

Nordea Globe Balloon –lavalla esiintyi lauantaina kaksi kotimaisen jazzin arvostetuimpiin nimiin kuuluvaa muusikkoa yhdessä. Saksofonisti Timo Lassy ja rumpali Teppo Mäkynen esittivät duona kappaleita uudelta yhteislevyltään. Biisit heräsivät henkiin pallolavan keskellä vapautta ja luomisvoimaa uhkuvina. Mäkysen tiukkaakin tiukempi groove laajentui toisinaan eri ulottuvuuksiin miehen kokeilunhalukkuuden saattelemana, ja Lassy puolestaan tuuttaili menemään kovalla intensiteetillä monipuolisia ja kiehtovia sävelkulkuja. Esitys oli hyvin immersiivinen ja se tihkui vapaan improvisaation hienoutta. Samaisella lavalla nähtiin myöhemmin myös saksofonisti Nubya Garcia, joka lukeutuu tämänhetkisen Lontoon jazz-skenen elähdyttävimpiin nimiin. Bändin taipuisat ja utuiset funk-groovet yhdistettynä Garcian soljuvaan sävelkieleen täyttivät pallolavan uuden sukupolven tuoreella tulkinnalla. 

Timo Lassy (Photo: Konstantin Kondrukhov / Flow Festival)

Neo-soulia festivaaleille toi englantilainen laulaja Nao, jonka musiikissa yhdistyivät niin funk kuin elektronisetkin elementit. Naon persoona oli lavalla erittäin ihastuttava ja läsnä oleva, ja hän heittikin yleisön sekaan aina välillä kukkia faniensa iloksi. Seat Black Tent on tilana hivenen haastava, sillä lavan vieressä ei ole videoruutuja, joista kaukana seisovat voisivat seurata esitystä. Naon esityksessä tämä ei kuitenkaan ollut ongelma, sillä laulajatar onnistui musiikillaan ja aidolla olemuksellaan täyttämään koko teltan tanssilla ja hymyllä. Samoin myös Lapin Kulta –lavalla esiintynyt Blood Orange jakoi yleisöön kukkia, mutta hänen musiikkinsa oli huomattavasti herkempää ja paljaampaa. Blood Orangen sijoittaminen telttalavalle myöhään illalla oli loistava veto, sillä miehen aistikas ja hurmaava musiikki on kuin auditiivista laskuhumalaa.  

Päälavalla esiintynyt Alma lienee yksi kotimaisen popin kansainvälisistä toivoista, ja hän onkin jo ehtinyt niittää paljon mainetta niin esiintyjänä kuin lauluntekijänäkin. Alman esityksessä oli kuitenkin aistittavissa pientä varautuneisuutta, jopa turhautuneisuutta. Odotuksista huolimatta hän ei ole vieläkään julkaissut debyyttialbumiaan, ja niinpä hän päättikin esittää nyt albumin kappaleita yleisölle, joka kuuli ne nyt ensimmäistä kertaa. Niissä Alma teki selvästi pesäeroa tanssittavaan poppiin, josta hän on alun perin tullut tunnetuksi, ja musiikissa kuuluikin hieman synkempiä tunnelmia ja teemoja. Päälavan viimeisenä esiintyjänä nähtiin retrohenkinen Tame Impala, jonka psykedeeliset ja upeat visuaalit valaisivat koko festivaalialueen soihdun tavoin. Kyseessä oli varmasti koko festivaalien hienoin ja näyttävin esitys visuaalisesti. Vaikka en itse ole koskaan tykännyt bändin larppaushenkisestä musiikista, oli se kuitenkin lavalla hyvin vetovoimainen ja uskottava – siitäkin huolimatta, että soundit olivat omaan korvaani hieman ohuita ja kumisia. Livenä musiikki tuntui heräävän aivan uudella tavalla eloon: siitä katosivat kaikki genrelaput ja niihin liittyvät etukäteisoletukset. 

Tame Impala (Photo: Konstantin Kondrukhov / Flow Festival)

Sunnuntaina päälavalla nähtiin kotimaisen popin suosituimpiin nimiin lukeutuva Chisu, joka toi festivaaleille uudistuneen musiikkinsa, kuin myös uudistuneen ulkoasunsa. Kun Chisu itse viimein asteli lavalle intron jälkeen, oli selvää, että kyseessä on suuren uudistuksen läpi käynyt artisti. Chisun lavaolemuksessa oli uudenlaista dominanssia ja terää, ja paikoitellen näytti ja kuulosti siltä, kuin olisi ollut katsomassa jotakin industrial-konserttia. Alpo Nummelinin ja Jori Sjöroosin osuus Chisun uudessa, taiteellisesti kunnianhimoisemmassa ja elektronisemmassa tyylissä tulivat varsin hyvin esille konsertista. Chisu on ottanut uudella tyylillään vakavan riskin, sillä hän saattaa vieraannuttaa vanhoja fanejaan ja niitä, ketkä eivät ymmärrä kokeellisempia elementtejä nykypopissa. Itselleni tämä muutos upposi kuitenkin täysin. 

Yhdysvaltalainen Mitski toi puolestaan Seat Black –lavalle hyvin teatraalisen ja hurmaavan esityksen. Laulaja-lauluntekijä hyödynsi lavalle tuotua tuolia ja pöytää poseeraamalla niiden kanssa ja niiden päällä monipuolisesti ja paikoitellen hyvinkin sensuellisti samalla, kun taustabändi soitti suhteellisen simppeliä mutta orgaanisen kuuloista indie rockia. Mitskin vangitseva esitys alleviivasi Seat Black –telttalavan suurinta ongelmaa, eli sitä, että videonäyttöjen puutteen takia huikea esitys jäi varmasti kaikkine nyansseineen monelta kokematta. Päälavalla esiintyi ennen illan odotetuinta bändiä myös flanellisen indie folkin epävirallinen pyhimys, Josh Tillman, eli Father John MistyTillmanin ja hänen yhtyeensä tarjoama setti oli täynnä mitä monivivahteisinta rockin, bluesin ja folkin sekoitusta kotitekoisen lämpimällä ulosannilla ja vahvalla musiikillisella osaamisella. Erityisesti “Pure Comedy” -levyn kevyellä nihilismillä ja satiirilla varustetut lohkaisut heräsivät lavalla henkiin henkeäsalpaavalla voimalla ja vaikuttavuudella.  

Father John Misty (Kuva: Riikka Vaahtera)

Festivaalien kenties odotetuin bändi The Cure sai luvan päättää koko vuoden 2019 Flow’n päälavan musiikkitarjonnan. Yli kaksi tuntia kestänyt setti tarjosi valtavan määrän musiikkia aina keikkasuosikeista pakollisiin hitteihin ja varmasti faneja miellyttäviin numeroihin. The Cure toi lavalle paljon nostalgiaa muunkin kuin musiikkinsa muodossa. Videonäytöillä pyöri aina välillä pieniä muistoja yhtyeen kultaisesta nuoruudesta, ja lava oli puolestaan täynnä kitaravahvistimia – harvinainen näky, varsinkin Flow’n kaltaisilla festareilla. Noin kymmenestä vahvistimesta peräti neljä oli micro cubeja, mikä oli hivenen hassua, mutta mikäs siinä. Joitakin teknisiä ongelmia kohdattiin lähinnä kosketinsoittimien parissa, sillä vähän väliä teknikko sai rampata lavalla tarkistamassa piuhoja ja liitäntöjä.  

Oli täysin selvää, että yhtyeen soittokunto ei ole kadonnut mihinkään. Bändi jaksoi soittaa kahden tunnin aikana lähes kolmekymmentä kappaletta, jotka ovat kaikki pääsääntöisesti täynnä kahdeksasosien varaan rakentuvaa tiheää komppausta bassolla ja rummuilla, ja jokainen kitaralinja on upotettu kauttaaltaan reverbiinchorukseen ja muihin efekteihin. Yleisöön saapuneet vanhemman ikäpolven edustajat nauttivat koko kaksituntisesta nostalgia-annoksesta sulassa sovussa nuorempien retroilijoiden ja gootti-intoilijoiden keskellä. Henkilökohtaisesti en ole koskaan The Curen musiikkia ja sen suosiota ymmärtänyt sen monotonisuuden vuoksi, mutta oli ilo katsella veteraania lavalla tekemässä sitä, mitä se on tehnyt jo neljäkymmentä vuotta.  

The Cure (Kuva: Riikka Vaahtera)

Kommentoi julkaisua