Vuodet tien päällä eivät ole ruostuttaneet Peer Güntiä – boogiejyrä nosti Salossa aimo myrskyn

Peer Güntistä tuli rockin Suomen mestari vuonna 1984. Vuosi on sama, kun minä aloitin koulutaipaleeni. Meidän suhteemme ei leimahtanut ihan vielä noihin aikoihin, mutta vuoden 1986 ”Backseat”-levyllä olin jo koko sydämestäni tunnelmassa mukana. Yhtye on ollut siitä lähtien tärkeä osa elämääni mutta ikäväkseni on myönnettävä, etteivät tiemme ole kohdanneet livenä kauhean usein viime vuosina. Kohta viisikymmentä vuotta täyttävän yhtyeen levytystahti ei ole valitettavasti ollut kovin aktiivinen, vaikka mielestäni yhtyeen edellinen albumi, vuonna 2009 ilmestynyt ”Buck The Odds” on täysin relevanttia kamaa. Näin ollen heilutan käsiäni ilmassa ja toivon, että uutta materiaalia konkretisoituisi vielä jokin päivä äänilevylle.

Bändi on ikäisistään bändeistä viimeisiä kiertäviä suomalaisia rock-rykmenttejä ja varsinkin englanninkielisen jyrän pioneereja, jotka jaksavat edelleen takoa säälimättä. Bändi tuli aikoinaan nähtyä tanssilavoilla ja urheilutaloilla, mutta nyt oli tartuttava tilaisuuteen, kun oli mahdollista nähdä bändi intiimissä, rockhenkeä tihkuvassa mestassa. Rock Hotel on vajaa vuosi sitten Salossa avattu kokonaisuus, jossa on sekä rockmaisia huoneita sisältävä hotelli että raflapuoli Pub Rock Stars, jossa on monenlaisten aktiviteettien lisäksi ollut lisääntyvässä määrin myös livekeikkoja. Viikkoa ennen Peer Güntiä nuoremman polven Nyrkkitappelu mylläsi lauteet lämpimiksi. Nyt oli aika palata kaikkiin pahojen poikien, hyvien tyttöjen ja pahan viskin kera tien päällä vietettyihin vuosiin.

Tunnelmat olivat yleisössä innostuneen odottavat ja kuten joku kommentoi ennen keikan alkua: ”Peer Günt on hyvää viihdettä ja kuin nakit sekä muusi. Perusasia, jota pitää aina silloin tällöin nautiskella”. Muutenkin ihmisten parissa pyöriessä oli havaittavissa jännittynyttä innostusta sekä pieni huomio, että bändin yleisössä nahkaliivit ovat varsin suosittu asuste.

Griegin tutun ”In The Hall Of The Mountain Kingin” soidessa käveli rumpali Sakke Koivula lavan läpi antaen samalla pelkän katseen ja sormen heilautuksen voimalla myrskyvaroituksen yleisölle. Kohta oli ”Through The Wall” -EP:n legendaarisen ”She Was Here For The Rock ’n’ Roll” -klassikon myötä täysi rähinä päällä (ja rähinä siis kaikessa hyvässä). Kitaristi-laulaja T. Nikki huomioi yleisöä rennolla ”Tervehdys apinat…tai ihmiset” -lausahduksella ja oli hieno havaita, etteivät vuodet ole kuluttaneet bändiä, vaan se on edelleen täysin ruostumaton boogiejyrä. Aivan mahtava ”Good Girls Don’t Drink Whiskey” jatkoi hittisarjaa, ja keikan aluksi hieman varovaisesti ottanut yleisö alkoi selvästi lämmetä ryskeen mukana. Kolmantena soinut ”Crazy Wild One” oli ensimmäinen 2000-luvulta peräisin oleva biisi, joka toki sulautui aivan luontevasti vanhemman materiaalin jatkoksi ja potki niin perkeleesti. Neljäntenä soineen ja yhden yhtyeen tuotannon suosikkikappaleeni ”When Hell Breaks Loosen” aikana minulle viimeistään kirkastui yhtyeen soiton svengaavuus ja tiukkuus, sillä alku meni sen verran musiikin mukana tanssiessa, etten kiinnittänyt huomiota soittoon.

Näinä päivinä tuntuu, että ihmiset kulkevat sellaista tietä, jossa pieni on kaunista, tilaa säästävää ja roudaus luonnollisesti helpompaa. – Täysin ymmärrettäviä valintoja, mutta rumpali ja musiikin monilahjakkuus Sakke Koivulan kohdalla on ihaillen todettava, että arvostan suuresti, kun joku satsaa vielä näyttävyyteen: tuplabasarit bändilogon kera sekä esimerkiksi valtava gongi takana olivat upean näköisiä. Se tavallaan symbolisoi itselleni jotenkin sitä, mistä yhtyeessä on kyse. Huolimatta siitä, että bändi on trio, niin voimaa, jytinää ja soiton suuruutta on ison kaupungin edestä. Koivulan soitossa oli tarkkuutta ja taitoa mutta samalla eläväisyyttä ja rumpusovitusten ollessa mielikuvituksellisia heiluivat pellit, ja mies siinä samalla.

Pienen säädön jälkeen ”Backdoor Men” aloitti uudempien biisien sarjan, jonka keskeytti ainoastaan bändin paitoihinkin päässyt, bändin ensimmäiseltä levyltä peräisin oleva ”Fuck The Jazz”. Muita uudempia biisejä olivat ”Buck The Odds” -levyltä kotoisin oleva ”Leather Aunt Jean” ja samoilla uutuuksien kulmilla olevat ”Coming Back To You” ja ”Scarecrow Shoes”, jotka molemmat ovat peräisin vuoden 2005 ”No Piercing, No Tattoos” -levyltä. Niiden joukossa oli mahtava kuulla myös bändin vanha balladi ”Losing My Mind”, jota on tullut itsekin aikoinaan soitettua coverina. Toinen balladinomainen kappale ”Years On The Road” sai kaikessa herkkyydessään minutkin muistelemaan bändin kanssa kuljettuja vuosia ja niitä lukemattomia hetkiä, joissa yhtyeen musiikki on ollut läsnä. Kyyneleet eivät olleet kaukana, joten vasta rauhoittavan minttukaakon myötä pystyin jälleen keskittymään olennaiseen. Biisin ajaksi bändi muuttui kvartetiksi, sillä yhtyeen jälkikasvua saapui täydentämään soundia akustisella kitaralla. Herra Pekka Nikki sopi yhtyeen rivistöön kuin olisi ollut siinä aina, ja biisin aikana oli nähtävissä koko yhtyeen keskinäinen yhdessä soittamisen riemu. Hauskaa sinällään, että biisissä lauletaan vuosista tien päällä, ja kappaleen julkaisun jälkeen yhtyeelle on tullut niitä vielä 26 lisää matkan jatkuessa edelleen.

Ennen jytäävää ”Young Man’s Dream” -kappaletta Nikki kysyi ”vieläkö viihtyy”, ja halusimme yleisössä toki lisää. Yhtyeen ainoana alkuperäisjäsenenä T. Nikkistä voi kai sanoa, että hän on bändin sielu, vaikka muita väheksymättä bändi soikin hienosti kokonaisena yksikkönä. Nikkiä kuvattiin aikoinaan jossain haastattelussa hyvin sulkeutuneeksi henkilöksi, mutta en havainnut hänestä lavalla sellaista millään muotoa. Hänen johdollaan bändi antoi musiikin puhua enemmän kuin usein niin tarpeettomien tyhjänpäiväisten sanojen. Hänestä huokui soittamisen ja esiintymisen nautinto sekä tietynlainen ilkikurinen huumori. Ja itse asiassa se pätee muuhunkin bändiin, minkä otin suurella ilolla vastaan. Miehen raspi on pysynyt ennallaan, ja minulle hän on ollut aina yksi maan suurimpia kitarasankareita. – Sitä mielipidettä ei tarvitse edelleenkään muuttaa, sillä soitto sooloineen slidellä ja ilman oli ihan A-luokan laatua.

”Bartender” omistettiin luonnollisesti baarin henkilökunnalle, ja ainakin ympärilläni olleiden ihmisten yhteislaulun perusteella muutkin olivat innolla omistamassa kappaletta. Biisihän on baarilaulujen ykkösiä, eikä ihme, että jopa Silja Linen pubin seinässä oli biisistä otettu slogan ”bad whiskey is better than wine”. Hirveällä draivilla soitetussa ”Let Her In” -kappaleessa oli kuultavissa, että laulun keskeinen henkilö on kasvanut vuosien varrella, sillä ”Backseat”-levyllä hän oli ”hardly seventeen”, ja nyt hän oli jo ”hardly nineteen”. Biisissä ja varsinkin sen väliosassa pääsi myös basisti Pete Pohjanniemen jyräävä ja lahkeita lepattava bassosoundi oikeuksiinsa.

Pohjanniemen soitto rytmiryhmän toisena osana oli svengaavaa mutta myös rennon voimakasta. Soiton ollessa loistavan kuuloista loi hän Nikkin kanssa äänivallin, jonka rokkaavuus pisti kuuntelijan väkisinkin polvilleen rockin alkukantaisia voimia palvomaan. Pohjanniemen esiintymisessä oli myös sopivaa vallattomuutta ja riemuisuutta letin heiluessa ja sormien juostessa pitkin basson kaulaa. Pohjanniemi ja Koivula hoitivat myös oivasti biisien stemmat, joten lauluvoimaa löytyi koko ryhmän verran.

Keikan loppu olikin sitten silkkaa juhlaa niillekin, jotka tuntevat yhtyeeltä vain ne pari biisiä. Raivoisan ”T-Bone Steak & Bottle Of Beerin” jälkeen tulivat ”I Don’t Wanna Be A Rock ‘n’ Roll Star” ja keikan päättänyt ikoninen ”Backseat”. Biisien riffit tempaisevat heti mukaansa, ja niin oli livenä myös Salossa. Ensin mainitussa kappaleessa yleisö kannusti suuresti mukana heti biisin alusta, ja biisi jyrättiin läpi vakuuttavalla tavalla. Soolon aikana Nikki osoitteli yleisöä kitarallaan, ja muuta bändiä tuntui hieman huvittavan väliosan soitannollinen reunalla eläminen, vaan kaikki pysyi kuitenkin hyvin kasassa. ”Backseatin” kohdalla joku yleisössä näytti toiselle, että kyyneleet tulevat silmistä, ja toinen karjaisi vieressäni, että ”Tää on vittu ’Backseat!’” Biisin aikana viriteltiin varovaisesti yhteislauluakin, josta salolaiset saivat kritiikkiä kuulostaessaan kuulemma ihan turkulaisilta. Eihän varsinaista settilistaa voi juurikaan tehokkaammin lopettaa ja oli sinällään pieni yllätys, ettei biisiä säästetty encoreihin. 

Kiitosten ja hyvän illan toivotusten myötä bändi poistui lavalta mutta palasi yleisön riemuksi vielä täräyttämään klassikot ”Fat Girls”, ”Bad Boys Are Here” ja ”Liquor & Drugs”. Jos en nyt hirveästi valehtele, niin saatoin kuulla ensin mainitun jopa ensimmäistä kertaa livenä – tai ainakin ensimmäistä kertaa hyvin pitkään aikaan. ”Bad Boys Are Here” on bändin tunnetuimpia biisejä, ja se oli pitkään keikkojen avausbiisi mutta on nyt siis saanut kunniakkaan paikan encoreista. Viimeisen biisin aikana Nikki esitteli muun bändin, ja keikan jälkeen tunnelma oli väsynyt mutta onnellinen. Parhaiten asian kiteytti eräs diggari toteamalla, että ”jumalauta mikä veto!”.

Rock Hotel Salo on oiva paikka tiiviiseen, hikiseen ja elävään rocktunnelmaan. Peer Güntin setti oli yhtä juhlaa, eikä siihen mahtunut minkäänlaisia kuolleita suvantokohtia. Olemme molemmat ikääntyneet omalla tavallamme tyylikkäästi: Nikki ei enää pyöri kuperkeikkoja lavalla, enkä minä daivaa lavalta yleisöön kuten esimerkiksi yhtyeen keikalla Lestijärvellä noin kolmekymmentä vuotta sitten. Suosittelen ehdottomasti tsekkaamaan Peer Güntin livenä, sillä vaikkei puita enää välttämättä kaadu, ei ole silkkaa sattumaa, että yhtye on yksi suomalaisen rockin elävistä legendoista.

Kuvat: Elli Toivonen/Rock Hotel Salo