Vuorikiipeilyn ja luomisen tuska – arvostelussa Fleshgod Apocalypsen ”Opera”

Italia tunnetaan ruoasta, viinistä ja jalkapallohulluudestaan. Tietynkaltaista hulluutta edustaa myös Fleshgod Apocalypse, jonka vaikeasti määriteltävä genre (sinfonia-bläkkis-dödö-ooppera?) on ollut esillä jo kuuden albumin ja miltei parinkymmenen vuoden verran. Uusin kulttuurituotos tottelee nimeä ”Opera”, ja on kokonaisuutena parasta FA:ta mitä saapasjalkamaa päällään kantaa.

Musiikillinen moniosaaja ja bändin johtaja Francesco Paoli on ammentanut albumin inspiraation vakavasta onnettomuudestaan vuorikiipeillessään Apenniineillä. Tällä kertaa syfiliittiset historian kuninkaat ja palatsit jäävät taakse, kun biisit kuten ”I Can Never Die”, ”Bloodclock”, ”Morphine Waltz” käsittelevät Paolin särkynyttä kehoa (ja mieltä) onnettomuus- ja kuntoutumisvaiheessa.

Fleshgod Apocalypsen kappaleet ovat aina muodostuneet muutamasta kivijalasta: äärimmäisen nopeatempoisesta rumputulituksesta, melodisista kertosäkeistä ja sinfoniaorkesterin täydentämästä äänikuvasta. Nyt tähän kivijalkaan on valettu pysyvästi oopperalaulaja Veronica Bordacchini, jonka puhtaat ja korkeat laulut täydentävät hienosti Paolin perusörinää. Jotenkin tästä tulee mieleen Sarah Jezebel Divan merkitys Cradle of Filthin täydentäjänä 2000-luvun levyillä. Toki tässä ei ole Dani Filthin kaltaista helium-gootti-kirkumista luvassa, eikä kuvastokaan tosiaan käsittele Cthulhu-myyttejä tai Elizabeth Bathoryn verisiä kylpyammekinkereitä.

Variaation puute on haitannut aiempia ”Lihajumala Maailmanlopun” levyjä, mutta nyt mennään erinomaisilla sovituksilla, joskin kitarasoolot toistavat aavistuksen itseään. Mutta harvoinpa ne soolot ovatkaan tämänkaltaisen operaattisen naamaanlyönnin pääpointti.

Erinomaista työtä, molto bene!

P.s. Suomessakin muutamaan otteeseen viihdyttänyt Fleshgod Apocalypse on vieraana jälleen ensi kesänä Vaasan Kaaos Festivalilla. Ennakkoliput festivaaliin löytyvät täältä.