Wackenin helteinen avauspäivä: Hämatomin hulluussirkus, Lovebites ja Visions of Atlantis
Pieni Wackenin kylä Pohjois-Saksassa nousi jälleen maailmankartalle, kun Wacken Open Air -festivaali juhlittiin jo 35. kerran. Loppuunmyydyt metallikarkelot toivat kylän peltomaalle 85 000 kävijää pitäen tapahtuman edelleen maailman suurimpana metallifestivaalina. Käymme läpi Wackenin annin kolmen bändinoston kautta per päivä siltä osin, mikä herätti eniten ajatuksia ja tunteita puolesta tai vastaan.
Wackenin kohdalla on pakko puhua aina säästä. Paikka on tunnettu mutahelvetistään, joka aktivoituu välittömästi, jos alueelle tyypilliset kesäsateet saapuvat. Tänä vuonna juhlittiin aurinkoisissa olosuhteissa, jotka koettelivat ainakin Suomen kesän jäljiltä avauspäivänä sietokyvyn rajoja elohopean noustessa 34 asteeseen.
Visions of Atlantis
Oma Wacken-26 alkoi varaslähdöllä jo tiistaina, kun kävin tutustumassa kylällä sijaitsevan LGH Clubstagen antiin. Pienellä ja todella hämärällä klubilla kyntensä pääsivät näyttämään chileläinen Mawiza ja kiinalainen Die From Sorrow. Suomeen pian Hellsinki Metal Festivalille saapuvasta Mawizasta on sanottava, että jos bändiä aikoo mennä jäähallin uumeniin todistamaan, ei todennäköisesti pety. Uhanalaisella mapuzungunin kielellä esiintyvä bändi oli todella jyräävän kovassa vedossa ja innostui esittelemään osaamistaan myös Metallican ”Battery” -kappaleen muodossa.
Keskiviikkona Louder-lavan korkanneen japanilaisen Broken By The Screamin keikka jätti jälkeensä ristiriitaisemmat fiilikset. On selvää, että Babymetalin avaamasta ovesta maailmalle tähyilee nyt paljon kaikenlaista mielenkiintoista. En tullut vakuuttuneeksi siitä, että Broken By The Scream olisi vielä täysin valmis Wackenin kaltaiseen stressitestiin. Laulajanelikon tanssiliikkeet ovat näyttäviä ja bändi on roolitettu hauskasti. Musiikillisestikin lopputuote on laadukas, jos toki se tulee suurilta osin poikkeuksellisen ilmiselvästi laulujen osalta taustanauhalta. Yleisöä bändi tuntui kiinnostavan, ja paikalla oli porukkaa lähes tungokseksi asti.
Pahimman karhunpalveluksen Broken By The Screamille teki seuraavaksi Louder-lavan haltuun ottanut Visions of Atlantis. Ero hentoisen vasta-alkajan ja rajulla ammattitaidolla operoivan kokeneen metallibändin välillä ei jäänyt kenellekään epäselväksi. Merirosvokuningatar Clementine Delauney miehistöineen saapui Itävallasta Wackeniin raivokas mutta hyväntuulinen myötätuuli piraattipurtensa purjeissa.
Sinfoninen piraattimetalli on paketoitu visuaalisesti monipuolisen lava-aktin muotoon, jossa ruori pysyy alusta loppuun vahvasti bändin näpeissä. Armottomasta helteestä huolimatta itävaltalaispiraatit takoivat intensiivisen setin. Herkän ”Heal the Scarsin” jälkeen loppukirin koittaessa ”Armada” -biisin muodossa oli hikinen festarikansa jo nipussa. Toki ajoittain bändin visuaalinen lavarekvisiitta tasapainoilee sillä rajalla, mennäänkö lapsellisuuden puolelle. Musiikillisesti homma toimii kuitenkin niin vahvasti, ettei leikkipistooleille ja miekoille olisi akuuttia tarvetta, mutta eipä niistä toisaalta kenellekään haittaakaan ole.
Bändi säästeli viimeiseksi biisikseen suurimman hittinsä, ”Melancholy Angelin”, joka viimeistään nosti keikan hurmoksellisiin sfääreihin. Keikalta varjoisan paikan etsintään suunnannut kansa vaikutti varsin yksimieliseltä sen suhteen, että Visions of Atlantis varmisti kokemuksen siitä, että nyt Wacken-26 tuntuu viimeistään avatulta. Onkin harmi, ettei bändi ole vieraillut Suomessa kuin kahdesti, koska luulisi kotimaan kamaralla olevan tilausta laadukkaalle ja näyttävälle Nightwish-vaikutteiselle metallille.
Lovebites
Wackenin avauspäivä oli ohjelman suhteen armollisin, ja aikaa sekä tilaa jäi keikkojen väliin. Väki vaeltelikin varjoisia paikkoja etsien, jos toki yleensä turhaan. Keskitaivaalta paistanut mollukka ja alueen puuttomuus tekivät melkoisen pätsin. Seuraavaksi Louder-lavalle astellut Thundermother ei viilentänyt tunnelmaa yhtään. Selväksi kävi, ettei se toki ollut tarkoituskaan. Suoraviivaista old school -rokkia jauhavat ruotsalaiset olivat säälimättömässä iskussa.
Olikin harmi, että päälavojen eli varsinaisen Holy Groundin taivas alkoi paukkua ja murista ilotulituksen väreissä sen merkiksi, että Faster- ja Harder-päälavojen alueen portit oli avattu. Thundermotherin runttaaminen sai hetkeksi kyseenalaistamaan tehdyn bändikartan, mutta päätin jatkaa matkaa. Onhan todennäköisempää päästä näkemään ”Ukkosmutsi” uudestaan Suomessa kuin päälavojen ensimmäinen artisti.
Japanilainen Lovebites ei onnistunut keikan alkaessa täyttämään lava-aluetta, mikä yllätti. Toki säällä oli varmasti osansa, ja moni oli paennut paahdetta ja alueen tuntuvasti nousseita virvokehintoja leirintäalueelle Visions of Atlantiksen jälkeen. Lovebites sen sijaan iski heti alusta asti hevivasaran pöytään aloittaen keikkansa ”The Hammer of Wrathilla”. Tavaramerkkinsä mukaisesti bändi oli pukeutunut kuin olisi matkalla omiin häihinsä – täysvalkoisiin.
Tästä tyylivirheestä voi joku hevipentti tietysti pahoittaa mielensä, mutta kun asenne ja musiikki ovat kohdallaan, niin minun puolestani bändi voi pukea ylleen vaikka biojätesäkit ja olla silti uskottava. Lähtöasetelmaltaan ”japanilainen” power metal kuulosti kiinnostavalta, ja soitto vakuutti heti. Kitaristit Midori ja Miyako takoivat kitaroitaan virtuoosimaisesti. Siinä missä Midori on energinen jumalatar-tyyppinen hahmo, on Miyako kuin liian aikaisin herätetty mökömököteini, joka liekittää angstiaan kitaransa kautta.
Kun ”Judgement Day” kajahti kolmantena biisinä taivaalle, oli yleisö otettu haltuun. Laulaja Asamin ääni ja karisma ovat kirkkaasti kansainvälistä luokkaa, ja mikä tärkeintä, hallussa on myös se vaikein osa eli yleisön hallinta. Kun yhtälöön lisätään sätkyukkomaisesti liikkuva ja iloisesti sädehtivä basisti Fami, on kasassa varsin erilainen mutta täyteläinen keitos. Erityismaininta on vielä pakko antaa rumpali Harunalle. Siinäpä mainio Muppetti, jonka tekemistä katsellessa tunti kuluisi jo yksinäänkin. Ensinnäkin hän näyttää tulitikun kokoiselta patteristonsa takana ja jatkuvasti hämmentyneeltä siitä, mitä ihmettä hänen valtavalla nopeudella hakkaavat kätensä puuhaavat.
Oikeastaan vasta bändin ilmoittaessa viimeisen biisin koittaneen heräsin jonkinlaisesta hevihurmiosta ja käänsin päätäni sen verran, että totesin kentän täyttyneen toinen toistaan paremmalla fiiliksellä olleista ihmisistä. Lovebites osoittikin todeksi sen, että uskottavaa vauhtimetallia voi tuutata menemään iloisella ilmeellä ja aurinkoisella asenteella menettämättä piiruakaan uskottavuudestaan. Intensiivinen yhdeksän biisin setti päättyi ”Holy Warsiin”, ja bändi jatkoi matkaansa hurjalla tahdilla etenevällä Euroopan-rundillaan.
Tässä on poppoo, joka olisi kyllä oikeastaan pakko saada Suomeen. Tähän mennessä Skandinavia on japanilaisilta vielä kokonaan korkkaamatta, joten eipä tässä auta kuin toivoa parasta.
Hämatom
Japanilaisen armottomuuden jälkeen helle otti yliotteen, ja oli pakko etsiä paikka varjosta sekä antaa periksi bändikartan suhteen. Niinpä alkuperäisen suunnitelman vastaisesti näkemättä jäivät Suomen edustajana Wacken Metal Battleen osallistunut Noiduin ja ukrainalainen The Hardkiss. Tästä jäi hapan maku, mutta ääriolosuhteissa mennään terveys edellä.
Paikalliseksi bileilmiöksi kohonnut The Butcher Sisters oli vuorossa seuraavaksi. Se oli virhe. Mieluummin kuuntelisin livenä vaikka Tauskia Forssassa. Toki ymmärsin nopeasti, että kyseessä on pelkkä vitsi. Silti nolo spedeily ja kaupallisen yhteistyökumppanin energiajuomien päällensä kaatelu oli lähinnä vaivaannuttavaa katseltavaa. Hyvin tuntui silti paikallisille menevän läpi, joten ehkä vitsi ei kielimuurin takia vain auennut.
Bilevaihe pysyi silmässä, sillä lavan otti haltuun seuraavaksi Electric Bassboy. Kyseessä on valtavaan suosioon nousseen Electric Callboyn alter ego, joka vetää hommaa konemusiikkivetoisesti. Toisin sanoen samaa musiikkia, mutta siitä on poistettu kaikki, mikä tekee siitä metallia. Hittoako ne sitten tekevät metallifestareilla? Hyvä kysymys, ja mielestäni tämä oli väärä aika ja paikka. Toki setti sisälsi paljon muutakin kuin Electric Callboyn materiaalia, kun lyhyitä noin minuutin sampleja tehtiin lähes kaikista biiseistä maan ja taivaan väliltä klassisesta musiikista ”Enter Sandmaniin”.
Ja yleisöhän bailasi, joten kaipa tällainen viihteellinen ohjelmanumero oli hintansa väärti. Kyllähän keikalla tapahtui kaikkea aina yleisön käsimeren päällä surffaamisesta kumisella yksisarvisella alkaen. Silti omaan mieleen kirkkaimmin syöpyi se, miten ohueksi Electric Callboyn musiikki kapenee, kun siitä poistetaan sen metalliset reunat.
Toiveissa oli ehtiä nähdä lähes puolet Lacuna Coilin keikasta ennen illan pääesiintyjää. Pieleen kuitenkin meni, sillä keikka alkoi miltei kymmenen minuuttia myöhässä. Kaikenlaisen teknoilun jälkeen Lacuna Coilin tummat sävyt tuntuivat kuin olisi palannut harhapoluilta kotiin. Ilmeisistä teknisistä ongelmista huolimatta muutaman biisin otos bändistä jätti sellaisen kuvan, että lisää on vielä jonain päivänä saatava. Onneksi tämä on mahdollista ensi vuoden maaliskuussa Suomessa.
Illan saapui päättämään Hämatom. Tätä keikkaa olin odottanut avauspäivältä eniten. Jälleen bändi, joka on Suomessa harmittavan tuntematon. Suurilta osin siksi, että bändin laulukieli on saksa. Vaikka vertaus ontuu monella tapaa, niin Hämatomia voisi kuvailla Saksan Neue Deutsche Härte -tyyliseksi vastineeksi Turmion Kätilöille. Wackenin keikka oli osa Hämatomin uran suurinta kiertuetta, joka kantaa nimeä Gagamania. Lady Gagasta ei tällä kertaa ole kyse, vaan ”gaga” on vapaasti suomennettuna saksankielinen termi kuvaamaan hulluutta.
Show olikin rakennettu mielisairaalateeman ympärille. Lyhytkasvuiset sairaanhoitajahahmot pyörivät lavalla milloin tuomassa soittajille lääkkeitä, milloin pamputtamassa näitä nokialaisilla nuorisovalvojillaan. Alusta asti oli täysin selvää, että naamiobändi vetää tällä kertaa kaasujalka suorana alusta asti. Edellisen kerran Wackenissa esiintyessään vuonna 2024 bändi järjesti ristiriitaisen vastaanoton saaneen yhteiskeikan räppäri Finchin kanssa. Ehkä siksikin tällä kertaa homma rokkasi täysin Hämatomin oman materiaalin ehdoilla.
Jos satut tykkäämään saksalaisesta bändistä, niin se todella kannattaa mennä kokemaan Saksassa. Saksalainen schlager-perinne on syvällä paikallisten luuytimissä, ja se tarkoittaa, ettei keikoilla seisota kädet taskuissa, jos meininki miellyttää. Nyt muuten sitten miellytti. Visuaalisesti upea ja suuren määrän pyroja sisältänyt show oli jaettu kahteen puoliaikaan. Ensimmäinen oli rajua runttausta alusta loppuun, kun taas jälkimmäinen haki osakseen enemmän sävyjä ja syvempiäkin pohjavirtauksia.
Kun ensimmäinen osio kääntyi loppusuoralleen, kutsuttiin lavalle yksi illan monista vierailijoista. Vähemmän yllättäen lavalle saapui paikallinen maalaismetallibändi Troglauer hanureineen. Bändithän ovat tuoreeltaan julkaisseet yhteisbiisin ”Wir haben Dorf”, joka kertoo siitä, miten maalla osataan pitää paremmin hauskaa. Kesääni oli tähän mennessä mahtunut jo noin 90 eri bändin livekeikkaa, mutta sellaista mellakan kaltaista biletystä ei likimainkaan ollut vielä tullut vastaan kuin mihin Wacken tässä kohtaa yltyi. Eikä biisin lopussa otetut rytmit ”Cotton Eye Joesta” varsinaisesti rauhoittaneet tunnelmaa. Yleisö todella hyppi ikään katsomatta ja hanurit heiluivat.
Toiselle puoliajalle lavalle oli rakennettu poikittaissuuntaan verkkoaita. Ymmärsin tämän metaforaksi sille, miten vapauden arvon ymmärtää vasta, kun sen menettää. Laulaja Nord aloitti homman tulkitsemalla aidan harjalla istuen biisit ”Wir sind Gott” ja ”Wir sind Gott 2”. Raju romuralli alkoi saada yhteiskuntakriittisiä sävyjä. Onhan biisien ydinsanoma siinä, että ihminen on itsensä jumala ja siksi vastuussa kaikesta pahuudesta maailmassa Ukrainan kärsimyksistä ilmastokriisiin paeten vain vastuutaan uskontojen selkien taakse.
Pari biisiä myöhemmin lavalle nousikin teemaan sopien The Hardkissin Julija Sanina tulkitsemaan duettona Queen-coverin ”I Want It All”. Olen toki ollut tietoinen Saninan olevan hyvä laulaja, mutta jumalainen Queen-tulkinta nosti arvostuksen täysin uudelle tasolle. Nyt ei taida enää olla muuta vaihtoehtoa kuin korvata bändin missaaminen Wackenissa tsekkaamalla heidät joulukuussa Tavastialla.
Seuraavaksi herkisteltiin lisää, kun yhtye toi videomateriaalin avulla keikkaan mukaan vuonna 2023 menehtyneen basistinsa Westin. Osuvasti biisiksi oli valikoitu ”Wir sind keine Band”, jonka ydinsanoma suomeksi on: ”Me emme ole bändi, olemme perhe.” Väite ei ole tuulesta temmattu, sillä orkesteri päätti olla paikkaamatta Westin jättämän aukon ja esiintyy nykyään ilman basistia. Sen sijaan mukaan otettiin toinen kitaristi, joka kantaa taiteilijanimeä Rose siinä missä bändin muut jäsenet on nimetty ilmansuuntien mukaan.
Sitten jäljellä olikin vain lopputuuttaus, jossa lavalle marssivat vielä uudelleen illan vierailijat, lavahahmot sekä mystinen Deadpool-kuvatus. Kellon vilkaisu todisti, että todellakin tässä hulluusmaniassa oli kulunut liki kaksi tuntia. Ne tunnit kuittasivat heittämällä tietyn huonon maun, jonka muutamat alkuillan esiintyjät olivat kitalakeen jättäneet. On se vain harmi, ettei Hämatomia todennäköisesti tulla koskaan näkemään Suomessa, mutta onneksi Saksa on yksi parhaista maista mennä katsomaan livemusiikkia.