Wackenin päätöspäivässä Sabaton, Powerwolf, Arch Enemy ja Lamb of God

Kaikki hyvä loppuu aikanaan ja ehtoisinkin herkkupöytä tulee lopulta kaluttua tyhjäksi. Kuuma kesäaurinkokin saapui vielä kerran moikkaamaan loppuunmyydyn Wackenin väsynyttä mutta onnellista juhlakansaa, kun oli päätöslauantain aika.

Bändikartastossa peli meni sen verran raa’aksi tässä kohtaa, että aiempien kolmen bändinoston sijaan teen niitä neljä. Nähdyn, kuullun ja yleisen mielenkiinnon kannalta karsiminen kolmeen tuntuisi liian väkivaltaiselta, joten tällainen poikkeama sallittakoon.

Alkupäivässä dinosauruksia ja paljaita ahtereita

Saavuin alueelle parahiksi Heavysauruksen metallidinojen aloitellessa keikkaansa päälavalla. Wackingerin keskiaikakylästä saa Wackenin parhaat ja isokokoisimmat ruoka-annokset, joten matkalla mukaan tarttunut perinteinen täytetty leipä oli varsin mukavaa syödä istuskellen ja menoa seuraillen. Samalla tuli vääjäämättä mieleen, että meillä Suomessa järjestetään aivan liian vähän metallitapahtumia lapsille ja nuorille. Keikka viihdytti isoa yleisöjoukkoa ikään katsomatta, ja kyllähän tällaiselle viattomalle ilakoinnille on aina tilausta.

Matkalla Headbangers-lavoille ehdin vilkaista hetken aikaa Kim Draculan meininkiä. Viime kesänä Tuskassa en päässyt alkuunkaan sisään siihen, mistä tässä ilmiössä oikein on kysymys. Tehty matka ja vedetyt keikat ovat selvästi vieneet hommaa uusille tasoille, ja tällä kertaa sain jo juonen päästä kiinni huomattavasti paremmin. Edelleenkään minusta ei tullut fania, mutta olen valmis myöntämään, että tästä Draculasta voi tulla muutakin kuin ohimenevä tähdenlento.

Iltapäivän ohjelmaani olin merkannut paksulla tussilla Blood Commandin keikan. Olihan bändin energia viime kesän Tuskassa jotain todella puoleensa vetävää. Norjalaiset punkkarit keulillaan australialaislaulaja Nikki Brumen eivät antaneet aikaisen alkamisajan hämätä. Homma puskettiin käyntiin säälimättömällä raivolla, eikä kukaan harmittavan niukasta yleisöstä varmasti lähtenyt keikan aikana pois.

Oman säväyksensä keikan paheellisesta puolesta antoi vuodesta 2020 asti laulajana toiminut Brumen, joka pyysi useampaan kertaan yleisöä heittämään hänelle jointin. Selvyyden vuoksi on hyvä muistaa, että kannabis on nykyään Saksassa laillista. Etenkin lavan edustan tiiveimmän alueen ulkopuolella nämä pyynnöt aiheuttivat selvää silmien pyörittelyä. Saksa on konservatiivinen maa, eikä laillinen ole aina sama kuin yleisesti hyväksytty. Eipä Blood Command toisaalta yleistä hyväksyntää ole vaillakaan. Se rallattelee menemään omalla hengästyttävällä tavallaan ja ihan omilla säännöillään.

Keikan loppurutistuksessa sekä Brumen että basisti Yngve Andersen stagedivasivat itsensä yleisön käsien päälle vetäen sieltä omat soitto- ja laulusuorituksensa. Pisteeksi i päälle päästyään takaisin lavalle Brumen päätti vielä lavakameran edessä, että turhaahan sitä on piilotella housuissaan sitä, mitä koko keikan ajan on pyöritellyt. Ainakin keikan lopetus jäi varmasti villiintyneen yleisön mieleen.

Murhaavan päivän seuraava artisti oli Orbit Culture. Ähky alkoi olla jo ihan oikea uhka. Onneksi Orbit Culturea tuntuu olevan mahdotonta kuunnella livenä nauttimatta. Samalla selvisi myös bändin erityinen suhde Saksaan, sillä laulaja-kitaristi Niklas Karlsson kertoi bändin lyöneen itse asiassa Saksassa läpi ennen kotimaataan Ruotsia.

Nevermoren kohdalla ähky sitten yllätti, ja oli pakko vetäytyä auringolta varjoon ihmettelemään toimitusta vähän kauempaa. Hienosti bändi soi, mutta alkupäivän energisen menon vaihtuessa progressiivisempaan suuntaan homma ei oikein päässyt sytyttämään missään vaiheessa. Eikä se ole bändin vika, vaan tämän tyyppiselle musiikille epäsuosiollisen soittoslotin.

Lamb of God

Pieni lepotauko ennen Lamb of Godia oli oikea valinta, sillä riskit jonkin tärkeän sisäelimen leikkaamisesta irti olisivat olleet tämän keikan aikana muuten liian suuret. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun pääsin todistamaan näitä jumalattomia lampaita livenä, ja odotukseni olivat kieltämättä korkealla. Hyvin nopeasti huomasin ajattelevani, että onkohan Virginia USA Savo? Musiikki on käytännössä suoraviivaista, mutta kitarakuviot niin kieron kierteisiä, että ne tulevat väkisin suojauksesta läpi. Lamb of Godin kanssa samalla kentällä oleminen onkin kuin olisi kehässä nyrkkeilijän kanssa, jolla on 12 kättä ja tarvittaessa kyky lyödä kaikilla yhtä aikaa menettämättä tasapainoaan.

Randy Blythe on mikrofonin varressa vihainen ukko. Niin kauan kuin USA on nykyisen presidenttinsä vallan alla, voimme olla varmoja, että Lamb of God pysyy uransa huipulla. Kun Blythe on vihainen, syntyy hyvää musiikkia. Tänä vuonna julkaistulta ”Into Oblivionilta” keikkasettiin oli päätynyt kolme biisiä. Nimibiisi ”Into Oblivion” oli näistä ehkä heikoin, kun sen sijaan ”Parasonical Christ” ja ”Blunt Force Blues” hakkasivat yleisöltä päitä irti täydellä teholla ja sulautuivat täydellisesti vanhempien biisien joukkoon.

Kun Lamb of God toimittaa tällä tasolla, on keikan seuraaminen pölyistä hommaa. Kuivasta peltomaasta nousi pitkin keikkaa villejä pölytrombeja pittien muuttuessa toinen toistaan raivokkaammiksi. Samalla crowdsurffaajia killui yleisön käsien päällä yhtä aikaa kymmenittäin. Intensiivisen yhdentoista biisin setin kutsuminen hurmiolliseksi ei ole pätkääkään liioiteltua. Kun viimeisenä vedetyn ”Redneckin” aika koitti, yllytti Blythe yleisöä tekemään Wackenin historian suurimman pitin. En lähde arvailemaan, onnistuttiinko siinä, mutta helposti tuhansittain ihmisiä siihen lähti pyörimään, ja se oli heittämällä ainakin vuoden 2026 suurin ja brutaalein joukkotaideteos.

Arch Enemy

Lamb of Godin ja Arch Enemyn välissä päälavojen soittovuoron sai vielä australialainen Airbourne. Ei mikään kadehdittava paikka raskaampien aktien välissä, mutta kovalla asenteella vedetty suoraviivainen rock toimi myös hyvin vastapainona päivään. Vaikeaahan bändin räväkän iloisesta asenteesta on olla pitämättä, joten varmastikaan ei ole huono idea mennä ihmettelemään tätä energiaa elokuun lopussa Allas Sea Poolille, kun bändi saapuu Suomeen.

Ennen Arch Enemyn keikan alkua yleisössä oli selkeää jännitystä. Pitkin päivää kuulemani keskustelut pyörivät saman aiheen ympärillä, eli miten uusi laulaja Lauren Hart pystyy täyttämään suorastaan palvottuun asemaan nousseen Alissa White-Gluzin saappaat. Varmasti sattumaa ei ole, että keikka alkoi biisillä ”Yesterday Is Dead and Gone” bändin katsellessa uusin eväin kohti tulevaa. Pesäeroa White-Gluziin tehdään selvästi, ja hyväkin niin. Bändin on uskallettava uudistua eikä vain pyrkiä etsimään uutta samanlaista.

Siinä missä White-Gluz oli usein suorastaan supersankarimaiseksi brändätty tavaramerkikseen tulleine sähkönsinisine hiuksineen, vaikuttaa Hartin olemus maanläheisemmältä. Tietenkään Hartilla ei vielä voi olla edeltäjänsä isojen lavojen karismaa, mutta hän korvaa sen tinkimättömällä asenteellaan. Kävi nopeasti selväksi, ettei hän ole tullut lavalle sievistelemään tai missikilpailuihin. Hän laittoi itsensä joka solullaan likoon, hyppi, juoksi ja oli muutenkin kuin riivattu sähköjänis kokomustassa esiintymisasussaan. Entä sitten se laulu? Skandinaavisessa metallissahan ollaan ennenkin menty harhaan uutta naissolistia valittaessa, mutta Arch Enemy on osunut häränsilmään. En ole toistaiseksi kuullut ensimmäistäkään poikkipuolista kommenttia Hartin laulusta, ja se on paljon se.

Setti oli laaja kattaus bändin eri aikakausilta. Angela Gossowin ajalta mukana olivat muun muassa ”Ravenous”, ”Nemesis”, ”My Apocalypse” ja jo yllä mainittu ”Yesterday Is Dead and Gone”. White-Gluzin aikakauden helmistä mukaan oli otettu muun muassa ”War Eternal”, ”The Eagle Flies Alone”, ”No Gods, No Masters” ja ”Deceiver, Deceiver”.

Tuoreimmalta ”Blood Dynasty” -levyltä esitettiin nimibiisin ohella ”Dream Stealer” ja ”Liars & Thieves”. Kirsikkana kakun päälle saatiin keväällä julkaistu uusi biisi ”To the Last Breath”, joka on jyräävän kova biisi ja täydellinen sisääntulo uudelle laulajalle alleviivaten juuri niitä puolia, joita Hartista säteilee lavalta yleisöön.

Tahaton komediapläjäys saatiin, kun bändin esiintymisten tavaramerkiksi vakiintunut pentagrammirantapallojen vapautus yleisöön tapahtui yleisömassan reunalta. Hommassa ei ollut huomioitu ei-niin-kevyttä pohjoissaksalaista iltatuulta. Pallot eivät moniinkaan sormenpäihin koskeneet, kun humpsista vaan katosivat jo taivaanrantaan johonkin Hampurin suuntaan. Kun keikan kovimman puristuksen piti olla käynnissä, yleisö hihitteli ääneen tätä näkyä. Eipä se silti keikan arvoa mihinkään laskenut. Arch Enemy elää ja voi hyvin, eikä ole mitään syytä olla huolissaan. Päinvastoin kaasujalassa saattaa olla jopa aivan uudenlaista voimaa.

Powerwolf

Saksalainen voimasusi könysi lavalle jo hyvää vauhtia pimeäksi ja kylmäksi muuttuvassa illassa. Powerwolf on niitä bändejä, jotka eivät kuulu omalle soittolistalleni, ja joka kerta, kun olen bändin todistanut livenä, olen joutunut ihmettelemään miksi. Jos kyseessä onkin takuuvarma livepäräyttäjä, pitää silti edelleen paikkansa se, että jos haluat saksalaisen bändin pysäyttävän ajan juoksun sekä verenkierron aivoistasi, mene katsomaan sitä Saksaan.

Jos olen kirjoittanut positiivisesti parista aiemmastakin bändistä, niin nyt oli vuorossa hiuksia nostattava ja kananlihaa aiheuttava elämys. Bändin teatraalinen lavashow lukuisine tehosteineen ilotulituksia myöten kertoi selvää kieltään siitä, että bändi halusi tehdä tästä illasta jotain muistettavaa. Lähes täydellisellä tavalla se siinä myös onnistuikin.

Ainoa miinus tulee välispiikeistä. Wackenin aikana huomasin nimenomaan paikallisten artistien suhteen yhtenevän piirteen siinä, että sitä tarinaa vaan tulee, tulee ja tulee. Varmasti siihen kiinnittää myös ihan eri tavalla huomiota, koska ne lausutaan saksan kielellä, jolloin osa menee allekirjoittaneen kielitaidolla ohisektoriin. Silti kuulun siihen koulukuntaan, että annettaisiin vain soiton soida ja pidettäisiin ne spiikit lyhyinä. Jos et pysty tiivistämään asiaasi lyhyeen spiikkiin, ei se ole kertomisen arvoinen.

Powerwolfin musiikkiin ja melodioihin on kudottu itsessään voimakas dramaattisuus, joka nousee livenä vielä aivan uudelle tasolle. Lavalla nähtiin tyylikkäästi toteutettuna kaikkea kirkonraunioista ihmissusiin sekä tyylikkäästi maskeerattuihin taustalaulajiin. Eikä pidä unohtaa papinpuvussaan roviolla poltettua kosketinsoittajaa. Saksalaisilla bändeillä tuntuu olevan myös yhteinen taipumus listiä kosketinsoittajiaan lavalla. Olisi mukavaa tietää miksi, koska basistien kohdallahan se olisi ihan suotavaa ja rumpalienkin suhteen ymmärrettävää. Vaan mitä pahaa kosketinsoittaja on koskaan kenellekään tehnyt?

Itselleni keikan kohokohta olivat peräkkäin esitetyt ”Incense & Iron”, ”1589” ja ”Demons Are a Girl’s Best Friend”, jolloin yleisön hurmoksen lakipiste tuntui saavutetun. Toki vielä myöhemmin, kun koitti pakollisten yhteislaulujen aika, konsensuskaraoke sai aikaan sellaisen joikaamisen, etten ole vastaavaa kovin montaa kertaa elämässäni kuullut.

Kun ”We Drink Your Bloodin” ensitahdit kajahtivat, olin varma, että nyt on käsillä viimeinen biisi. Sen sijaan yllättäen keikka päättyi voimaballadiin ”Where the Wild Wolves Have Gone”, ja kovasti oli roskia ihmisten silmissä. Encore-osuus vastaavasti oli keikan heikoin hetki. Ilma oli jo kadonnut ilmapallosta ja lumous särkynyt. Ei silti ”Sanctified with Dynamite”, ”Blood for Blood” ja ”Werewolves of Armenia” pieleen menneet, etenkin kun koko keikan jauhaneet pyrot saivat vielä mukaansa ihan kokonaisen ilotulituksen. Ja näin kahden tunnin korva- ja silmäkarkki oli päätöksessään. Powerwolfin veto nousi koko Wackenissa koettujen keikkojen selvään kärkikastiin yhdessä Hämatomin kanssa.

Sabaton

Sitten koitti hetki, jota olin Wackenilta odottanut ehkä eniten. Käytännössä koko festivaalin pääesiintyjän paikalle tiensä raivannut Sabaton astui lavalle. Näin edellisen kerran bändin heidän vieraillessaan Helsingin Jäähallissa jokunen vuosi takaperin. Sen jälkeen Sabatonin suosio ja mittasuhteet ovat kasvaneet pystysuoraan ylöspäin. Koko kesän some on rummuttanut hurmiota Sabatonin upeasta show’sta isojen festareiden päälavoilta ympäri Eurooppaa. Jotenkin tuntuu, että bändi on kasvanut suurten joukkoon salakavalasti, vaikka se on tapahtunut aivan silmien alla.

Kaikki oli tällä kertaa isompaa valoista videotehosteisiin. Jopa rumpukorokkeena toimiva panssarivaunu oli kasvanut kokoluokkaan sikamainen ja siinä ohella oppinut levitoimaan itsensä ilmaan lavan yläpuolelle. Sabatonin show on ehdotonta priimaa ja osoitus siitä, ettei arvon nousu ole jäänyt epäselväksi orkesterille itselleenkään. Joakim Brodénilla ei ole alan komein ääni eikä hän ole teknisesti paras laulaja. Sitä korkeammalle nousee hattu päästä sille, että falunilainen vetää ilman taustanauhaa, ja se, minkä korvat tavoittavat, on juuri sitä, mitä suusta tulee. Tästä voi ottaa mallia.

Keikka lähti käyntiin todella vakuuttavasti, ja soitto sekä show olivat tiukasti samalla sivulla. ”Ghost Division”, ”Yamato” ja ”Red Baron” imivät pyroineen yleisön fiilikset osaksi taivaalle ammuttua liekkimerta. Homma oli tiukasti hallussa seitsemäntenä biisinä esitettyyn tunnelmallisen raakaan ”Christmas Truceen” ja taustalaulajien mukaan pyytämiseen asti. Mutta mitä sitten tapahtui? Keikan taso alkoi laskea tasaisesti kuin lehmän häntä. Mitkään valot tai tulituikut eivät loputtomiin voi hämätä yleisöä siltä, että jos on löysä, niin on vain löysä.

Tiedän, että mielipiteeni lienee epäsuosittu, mutta keikan loppua kohti biisien väleihin alkoi tulla enemmän ja enemmän löpinää, kaljan juomista ja kaikkea muuta, jonka lisäarvo keikalle on puhdas nolla. Sabatonissa on selvästi tärkeää, että jokainen soittaja pääsee ääneen, mikä on tietysti hieno osoitus bändidemokratian toimimisesta. Kääntäen yhtä demokraattista olisi se, jos kaikki vain pitäisivät turpansa tukossa ja keskittyisivät toimittamaan musiikkia sitä janoavalle yleisölle. Totta kai sillä on arvonsa, että bändin jäsenet kertovat nuorina olleensa Wackenissa ja kaihoten katselleensa päälavoille herätellen honteloita toiveita, joista sittemmin tuli unelmia. Mutta onko jokaisen kerrottava sama tarina uudestaan?

Surkeuden multihuipentuma koettiin, kun kello näytti, että on keikan loppukirin aika. Mitä tapahtui? Jäljellä olevasta vartista lähes kymmenen minuuttia käytettiin jonninjoutavaan yleisön laulukilpailuun, soittajien huulenheittoon ja bändin esittelyyn noin kuudennen kerran keikan aikana. Loppujen lopuksi aikaa oli yhteen kunnon tuuttaukseen ”To Hell and Backin” muodossa ja ”hej då”. Vaikka yleisö vaikutti kovasti tyytyväiseltä, jäi minulle ärsyyntynyt olo. Kaikki lupaukset olivat ilmassa, mutta lopulta bändillä oli niin hemmetin hilpeää, että aika vähän lunastettiin. Minä en halua hilpeää Sabatonia, haluan sotaisalla tavalla vihaisen. Jos lauletaan myrkkykaasuihin kuolleista sotilaista, en halua nähdä poikamaista hihittelyä biisien väleissä.

Saattaa toki olla, että kesän viimeinen festarikeikka oli saanut bändin tällaiseen vapautuneisuuden tilaan, ja se heille sallittakoon. Samalla sekin on totta, että Wackenissa näin musiikillisesti heikoimman Sabaton-keikkani fantastisesta show’sta ja järjettömästä yleisömäärästä huolimatta. Onneksi kyseessä on vain oma näkemykseni.

Tämän jälkeen vuoden 2026 Wacken oli omalta osaltani paketissa. Halu olisi ollut kova jäädä vielä katsomaan mainiota skotlantilaista Alestormia kumiankkoineen, mutta pitkä festivaalirupeama ja aikainen sunnuntaiherätys tekivät tällä kertaa tehtävänsä, ja oli aika heittää hyvästit Holy Groundille ensi kesään asti.