Wackenin perjantaissa Eläkeläiset, Running Wildin viimeinen keikka, Judas Priest ja In Flames

Lähtökohtaisesti tämän vuoden Wackenin perjantai oli omalla kohdallani haastavin päivä, ja raakoja valintoja nähtävien bändien suhteen oli tehtävä paljon. Onneksi sää sentään oli tehnyt yön aikana U-käännöksen ja painostava helle muuttunut ihanan puolipilviseksi ja sopivan lämpimäksi kesäsääksi.

Käymme jälleen läpi päivän annin rullaamalla päivän tapahtumat läpi ja pureutumalla tarkemmin kolmeen bändinostoon, jotka herättivät eniten ajatuksia.

Koska olemme kohteliaita suomalaisia, en nosta tuohon kolmikkoon Eläkeläisiä. Me kaikki varmasti ymmärrämme, että kyseinen humppapartio on kaiken arvostelun yläpuolella, joten vertailu muihin artisteihin olisi vain noloa. Soittoslottihan oli mielenkiintoinen, koska samaan aikaan Wackingerin ”kylälavaa” isommilla lavoilla soittivat vaatimattomasti vain Saxon, Hatebreed ja Animals as Leaders.

Porukkaa riitti silti todellakin tungokseksi asti, samoin kuivasta maasta irtoavaa pölyä. Itsekin letkajenkkapitissä pyöriessäni huomasin, että lavalle oli mahdotonta nähdä, vaikka se sijaitsi ihan muutaman metrin päässä. Ja kyllä, Eläkeläisten kokeminen Saksassa oli yksi niitä juttuja, joita odotin koko festareilta eniten, eikä se jättänyt kylmäksi. Soittivatko ne sitten ”Poltetun Humpan”? Tietenkin soittivat. Tietäjät tietävät.

Iltapäivämatinea Paradise Lostin ja Danko Jonesin johdolla

Päivä alkoi Gutalaxin matalaotsaisella kakkahuumorilla. Tuntuu aivan hurjalta, kuinka pitkälle voi päästä keskittyen kakkaan ja vaakkuen kuin ruttoinen ankka. Eikä bändiä tietysti kannata alkaa analysoida tai varsinkaan ottaa vakavasti. Sen lisäksi sen musiikin kutsuminen paskaksi toimii, harvinaista kyllä, kehuna bändiä kohtaan. Kieltämättä livekokemus lähenteli yleisön suhteen jonkinlaista psykoosia. Taivas oli valkoisenaan vessapaperia, vessaharjat heiluivat eikä muunkaan härön rekvisiitan määrällä tuntunut olevan mitään rajaa. Niinhän sitä sanotaan, että 10 000 kärpästä ei voi olla väärässä…

Seuraavaksi viereisellä Harder-lavalla mentiin viileämpiin tunnelmiin, kun soittovuoron sai Hellsinki Metal Festivalillekin saapuva Vreid. Tuntui lähtökohtaisesti erikoiselta, että näin tummaa musiikkia soittavat norjalaiset oli nostettu päälavalle asti. Valitettavasti mikään yleisöryntäys keikka ei ollutkaan. Mutta kylläpä bändi soi upean tyylikkäästi ja vei sydämeni mennessään.

Ainoa miinus tulee Jackass-mies Chris Pontiuksen raahaamisesta lavalle, vaikka hän onkin mukana biisissä ”Loving the Dead”. Näin tyylikäs musiikki ei kaipaisi ”Party Boyta” hyppimään vähämielisesti punaisissa stringeissään. Kerrassaan hiton outo ja tyylitön särö hienoon keikkaan. Sen sijaan Djervin Agnete Kjølsrudin vierailu osui naulan kantaan tuoden kokonaisuuteen lisää syvyyttä. Toisaalta mihinpä Kjølsrud ei sopisi, onhan kyseessä uskomaton metallikuningatar.

Tummilla sävyillä jatkettiin niin ikään Hellsinki Metalliin saapuvan artistin toimesta, kun Paradise Lost saapui esittelemään eri puolia itsestään. Ja niitähän on konkarien uran aikana riittänyt. Bändin ammattitaitoa kuvastaakin hyvin se, miten täyteläisen kudelman eri tyylilajeista se yleisölleen toi. Settiin kuului klassikko-osastolta muun muassa jo vuonna 1995 julkaistulta ”Draconian Timesilta” löytyvä ”Hallowed Land” sekä fanien suosioon noussut Bronski Beat -cover ”Smalltown Boy” vuodelta 2002. Tuoreimmalta ”Ascension”-levyltä mukana olivat keikan avannut ”Serpent on the Cross” sekä vastaavasti viimeisenä biisinä kuultu ”Silence Like the Grave”.

Erityismaininta menee laulaja Nick Holmesille siitä, että hän uskalsi kritisoida sarkastisesti sitä, ettei saksalaisella festivaalilla ole tarjolla saksalaista olutta, vaan ainoastaan jenkkiläistä. Eipä alueelta kyllä saanut sitä hirvilogostaan tunnettua herkkuakaan, eli kauas on saksalaisista perinteistä livetty monikansallisen omistajan johdolla. Musiikillisesti Paradise Lost toimii livenä upean melankolisissa sävyissään vaikka kirkkaan kesätaivaan alla, ja bändi tuntuu olevan täysin sinut musiikkinsa kanssa. Eipä kannata jättää välistä, jos kohdalle osuu.

Seuraavaksi mentiinkin ihan rock-vaihde silmässä, kun kanadalainen Danko Jones revitteli oman settinsä läpi. Bändi ei ole koskaan kuulunut omiin suosikkeihini, mutta kummasti huomasin tuntevani kaikki biisit. Suoraviivainen rock toimii aina kesäfestareilla, ja Dankon kokemuksella homma ei varmasti jätä kylmäksi. Jokin piru jäi silti kuiskimaan olkapäälle, että onko se suurin raivokkuus, joka teki pumpusta aivan huikean liveaktin, vähän tasoittunut?

In Flames

Eläkeläisiä odotellessa päätin ottaa sivuaskeleen päälavameiningeistä ja käydä tsekkaamassa Headbangers-lavojen alueella vähän vaihtoehtoisempaa kamaa. Kohteeksi osuivat peräkkäin esiintyneet jenkkiaktit Deafheaven ja Pig Destroyer. Ensin mainittu veivaa varsin mielenkiintoista black metaliin nojaavaa mättöä. Keikka ei täysin imaissut mukaansa, mutta pakko myöntää, että jotain erityistä tässä bändissä on, ja jos mahdollisuuksia tulee, aion jatkaa tutkimuksia sen suhteen, miksi se tuntuu pitävän livenä niin hyvin otteessaan.

Pig Destroyer puolestaan on todella pitkän linjan grindcore-pumppu. Bändiä katsellessa tuli mieleen, että jos Kublai Khan TX hommasta ottaisi pois kaikki tehosteet ja elementit, joilla pyritään miellyttämään yleisöä, jäisi jäljelle hyvinkin pitkälti Pig Destroyerin tyyppinen bändi. Eikä vähiten kitaristi Scott Hullin Kublai Khan -paidasta johtuen. Juuri tästä ehdottomuudesta on pakko nostaa bändille hattua, vaikka omaan makuun musiikki jäikin vähän tasapaksuksi mättämiseksi. Hauskaa silti päästä vilkaisemaan näin ison festivaalin kautta hieman sitä, millaista kamaa USA todellisessa marginaalissa pyörii. Seuraavaksi olikin Eläkeläisten vuoro, jonka jo ylempänä käsittelinkin.

In Flamesilla oli kova paikka vakuuttaa ainakin Eläkeläisten keikalta hieman jälkijunassa paikalle saapuneet massat. Alku oli todella vahva, kun pöytään lyötiin sumeilematta ”Colony”, ”Deliver Us” ja ”In the Dark”. Juuri sitä kylkeä bändin tuotannossa, jossa se tuntuu häpeilemättömimmin käyttävän melodisen puolen osaamistaan. Jo pidempään tässä bändissä on ollut omiin silmiini joku kummallinen jämähtäneisyyden fiilis. Tiedän, että tämä on epäsuosittu mielipide, mutta tuntuu kuin bändi hapuilisi jopa progen suuntaan ikään kuin kavahtaen juuri näitä melodeath-juuriaan.

Wackenin keikka jätti kokonaisuudessaan ristiriitaisen fiiliksen. Sen vahvimmat hetket olivat upeaa raskaan musiikin juhlaa, mutta jo seuraavassa hetkessä tuntui, että bändi olisi jälleen halunnut olla jotain hienompaa kuin suosituimmat kappaleensa. Toki taitavasti rakennetussa setissä on tempon ja teeman vaihdoksia. Kuitenkin kun ollaan kesäfestivaaleilla eikä jäähallissa, on yleisön hallintaan eri keinot. Vahvan alun jälkeen kansalle saatettiin koukeroisempia biisejä, kuten ”Paralyzed” ja ”The Quiet Place”, jolloin yleisön räjähdysmäisen hurmion partaalle kohonnut tunnelma pääsi hieman lässähtämään. Tältä ainakin tuntui lavan edustan kiivaimman fanialueen ulkopuolella, johon myöhäisestä saapumisestani johtuen jämähdin. Korostan, että kokemus on voinut olla kovasti erilainen lavan edustan kentällä.

Tämän jälkeen keikka palasi raiteilleen, ja valtavan ihmismassan yhteinen mielipide tuntui olevan, että ”Meet Your Maker” toimi mahtavasti. Seuraavan nurkan takana oli jälleen uusi lerpahdus, kun vuoroon tuli ”The Chosen Pessimist”. Kyseessä on hieno biisi, mutta festarilavalla esitettynä se leviää pahasti, kun pelkkä intro voidaan pituutensa suhteen mitata mieluummin kalenterilla kuin kellolla. Näissä hetkissä festivaaleilla tapahtuu ilmiö, jossa ihmiset alkavat kääntyillä ja juttelu sekä naureskelu kavereiden kanssa alkaa, kun virikkeitä ei ole tarjolla. Intensiteetti bändin ja yleisön väliltä häviää taivaan tuuliin.

Ehkä häkellyttävin hetki oli silti laulaja Anders Fridénin spiikatessa ”Artifacts of the Black Rainia”. Onko sen julkaisusta tänä vuonna todellakin jo 30 vuotta? Tämä jos mikä on hyvä muistutus In Flamesin asemasta koko Göteborg-soundin läpilyömisessä. Keikka saatettiin päätökseen perusvarmasti ”I Am Abovella” ja ”Take This Lifella”. Eikä tätä huonoksi keikaksi voi missään nimessä kutsua, mutta silti pieni ärsytys pyrki pintaan sen suhteen, että tässä oli kaikki ainekset tajunnan räjäyttävään kokemukseen, johon se ei kuitenkaan lopulta täysin yltänyt.

Judas Priest

Pimeä laskeutui Wackenin pyhän maan ylle sopivasti, kun sille oli aika toivottaa tervetulleeksi Englannin ikipetäjämäiset pappismiehet, eli Judas Priest. Jos mietitään bändejä, jotka ovat arvostelun yläpuolella, niin paljon Priestiä kauempaa ei tarvitse hakea. Etenkin kun heavy metalin aatelistossa on tässä viime aikoina ollut korvaamatonta luonnollista poistumaa.

Mitä enteilee se, että Rob Halford riisuu tavaramerkikseen muodostuneet mustat lasinsa jo ensimmäisen biisin ”You’ve Got Another Thing Comin’” aikana? Viime kesänä Rockfestissä ne kestivät nenän varrella kuitenkin lähes keikan puoleenväliin asti. Vastaus oli selkeä. Se tarkoitti sitä, että lavalla tultaisiin näkemään aivan käsittämättömän tiukka versio Judas Priestistä.

Aloitusta seurasivat ”Metal Gods” ja ”Breaking the Law”, ja valtava yleisömeri oli napattu haltuun. En tiedä, millä mystisillä balsameilla Halford pitää äänihuulensa kunnossa, mutta kun vuonna 1951 syntyneen miehen ylärekisteri on noin kirkas, niin joku viisasten kivi on eittämättä löydetty. Olo oli kerrassaan etuoikeutettu, kun pääsi jälleen todistamaan täydessä skaalassaan miehen lavamaneerit, jotka eivät ole muuttuneet mihinkään.

Eikä Halford ole koskaan ollut maailman dynaamisin esiintyjä. Biisit vedetään silmät kiinni, eikä spiikkejä käytännössä ole, joilla yleisö otettaisiin lähemmäs bändiä. Priest on vielä niitä vanhan koulukunnan bändejä, joilla musiikki on kaiken tekemisen kova ydin, jossa on aivan kaikki. Tunnelma ei pääse karkaamaan taivaalle missään vaiheessa, kun bändi tuuttaa uutta biisiä hetki edellisen loputtua. Yleisön reaktioista oli luettavissa, että juuri sitä tänne tultiin hakemaan: ei huulenheittoa, ei yleisön laulatuksia tai käsien ilmassa heilutteluja. Bändi soittaa, yleisö nauttii ja siinä kaikki.

Metallitaivaan työväenluokan bändi kiertää jälleen hengästyttävällä tahdilla, mutta jokainen Halfordin mainion elämäkerran lukenut tietää miksi. Se on hauskaa ja se on elämäntapa. Niin tiukassa tikissä homma oli musiikillisesti, että jopa tuotannon henkilökohtainen inhokkini ”Turbo Lover” kuulosti hyvältä.

Jykevä ”Halls of Valhalla” enteili lopun lähestyvän, ja intoutuipa Halford biisin lopussa jopa esittelemään rekisterinsä örinälaulua. ”Painkillerilla” räjäytettiin sitten homma maaliin, ennen kuin perinteitä kunnioittaen oli Halfordin aika ajaa prätkällä takaisin lavalle ja vetää encoret. ”Electric Eye”, ”Hell Bent for Leather” ja ”Living After Midnight” olivat juuri niin hurmiolliset encoret kuin näin täydellinen Priest-keikka ansaitsi. Sen jälkeen nöyrät kiitokset yleisölle, ja Juudas-pappi poistui paikalta halkaistuaan pyhän maan.

Running Wild

Omalta kohdaltani illan saapui päättämään bändi, jonka näin kerralla kaksi kertaa, eli ensimmäisen ja viimeisen. Olihan kyseessä keikka, jolla tämä piraattipursi ohjattiin viimeiseen satamaansa. Running Wild oli ohikiitävän hetken verran omassa CD-soittimessani todella kovassa kulutuksessa, kunnes isot pojat kertoivat, ettei kannata tuollaista musiikkia kuunnella. Kovat jätkät kun kuuntelevat Metallicaa, Panteraa ja Sepulturaa. Eiväthän ne pojat aivan väärässä olleet, mutta turhan totaalisesti saksalaispiraatit jäivät omalla kohdallani pysyvästi unholaan.

Todellisuudessahan tällaiset bändin historian viimeiset keikat eivät koskaan ole uran parhaita keikkoja, vaan tapa sulkea kirjan kannet tarinan ympäriltä. Kun alla oli vielä hurjan kova Judas Priestin keikka, varauduin henkisesti pahimpaan. Harjoituksen puutteesta ei bändillä homma tulisi kuitenkaan jäämään kiinni, olihan jäähyväiskeikka kuitenkin jo 17. veto tälle vuodelle.

Se myös näkyi ja tuntui. Paketti oli keikan aloittaneesta ”Bad to the Bonesta” asti hyvin kasassa. On myös sanottava, että jos Saksassa yleisestikin soitetaan paljon kovempaa kuin Suomessa, niin nyt volumekiekot oli käännetty todella kaakkoon ja kehosta roikkuvat ruumiinosat kirjaimellisesti heiluivat bassorummun iskuista. Erikoisherkkuakin oli tarjolla, sillä jo toisena biisinä tykitetty ”Genghis Khan” tulkittiin livenä ensimmäisen kerran yli kymmeneen vuoteen. Kolmas biisi ”Men in Black” puolestaan soi ensimmäistä kertaa koskaan elävässä muodossa.

Ennen keikkaa mietin, että mitenhän Running Wildin materiaali riittää kaksituntiseksi merkattuun soittoaikaan. Nämä arkistojen aarteet olivat vastaus siihen, sillä viidentenä soinut ”Dead Man’s Road” oli niin ikään ensiesitys ja heti perään vedetty ”Sinister Eyes” oli nähnyt elävänä päivänvalon viimeksi vuonna 1996. Kohtalainen riski vetää keikan alkuun näin iso määrä ei-niin-tunnettuja valintoja, jolloin ”Riding the Storm” oli avausbiisin jälkeen ainoa takuuvarma valinta koko ensimmäisellä puolikkaalla.

Homma kuitenkin toimi, ja nämä itsellekin tuntemattomammat biisit kuulostivat yllättävän raikkailta ja hyvin rullaavilta. ”Rock ’n’ Rolf” Kasparekin ääni oli hyvässä vireessä, ja mies selvästi myös nautti esiintymisestä, vaikka suurin yleisömassa alueelta olikin Priestin jälkeen purkautunut. Mieleen hiipi samalla ajatus, että jäikö Kasparek aikanaan vähän oman merirosvolaivansa vangiksi kaventaen musiikillisen tuotantonsa menestyslevyjen huumassa liian kapeaksi suhteessa kykyihinsä.

Jälkimmäinen puolikas piti sitten sisällään kaikki perusvarmat biisit. Loppukiri päättyi luonnollisesti ”Under Jolly Rogeriin”, ja encoreina kuultiin ”Stick to Your Guns” ja ”Raise Your Fist”. Odotin jonkinlaista loppuherkistelyä, videokollaasia bändin pitkästä matkasta tai ylipäätään jotain yleisölle suunnattua alleviivausta sille, miten ainutlaatuinen hetki faneille oli kyseessä. Sellaista ei kuitenkaan kuulunut. Ainoastaan kolmas encore ”Conquistadores” ja sitten pois. Toisaalta pitää arvostaa, että homma lanataan pakettiin ilman turhia krumeluureja, mutta ei tästä nyt minkään loppuspektaakkelin tuntumaa jäänyt, jota olin odottanut.

Seuraavaksi olikin aika painella nukkumaan sydän verta tihkuen, koska väliin oli jätettävä Sepulturan keikka sen tolkuttoman myöhäisen, aamuöisen alkamisajan johdosta, jotta rahkeet riittäisivät vielä lauantain karkeloihin. Samalla tuli jälleen todistettua se fakta, että isoilla festareilla ei näe enempää bändejä kuin keskikokoisilla, mutta enemmän kylläkin missaa.