Wackenin torstai: Nostalginen aikamatka Def Leppardin, Europen ja Savatagen johdolla

Tämän vuoden Wackenin järjestäjien suunnitelma tuntui olevan kahden ensimmäisen festaripäivän selkeä teemoittaminen. Torstain teema oli nostalgia. Toki päivän olisi voinut rakentaa omaan karttaansa modernimmin ja raskaamminkin suuntaviivoin, mutta pieni aikakonematkailu tuntui tässä kohtaa hyvältä idealta.

Sää jatkui paahtavana, kunnes iltaa kohti taivas veti pilveen ja saatiinpa Def Leppardin aikana niskaan sitä pelättyä Pohjois-Saksan sadettakin. Vaikka sade ei jatkunut kuin puolisen tuntia, pystyin jo tuntemaan jalkojeni alla mutahirviön lipovan huuliaan aivan liian kesäisten kenkieni alla. Loppujen lopuksi sade teki vain hyvää ja vei mukanaan ahdistavimman kuumuuden.

Käymme jälleen läpi päivän annin nähtyjen bändien kautta, mutta pureudumme tiukimmin kolmeen eniten ajatuksia herättäneeseen.

Iltapäivän kummallisuuksia

Aloitin kakkospäivän Alien Ant Farmin parissa puolilta päivin. Täytyy myöntää, että tuo soittoslotti on bändille kuin bändille epäkiitollinen. Olihan Alien Ant Farm siitä huolimatta melkoisen vaisu. En voinut välttyä ajatukselta, että bändi oli todennut hävinneensä pelin hellettä ja yleisön alkukankeutta vastaan jo ennen kuin nousi lavalle. Osui keikkaan hienojakin hetkiä aina siitä alkaen, kun laulaja Dryden Mitchell kertoi tiestään raitistumiseen. Lopulta viimeiseksi biisiksi luonnollisesti jätetty ”Smooth Criminal” sai yleisön hereille, vaikka Mitchellin laulu meinasi viedä tämänkin Michael Jackson -helmen keskitempoisuutta kohti. Onneksi bändi ei antanut sille mahdollisuutta, ja varsin runsaslukuinen yleisö tuli lopulta herätetyksi.

Olen lukuisilla Saksan-vierailuillani viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana luonut itselleni säännön, joka kuuluu: ”Jos etsit hyviä bileitä, niin seuraa hassusti pukeutunutta ja humalaista saksalaista.” Tällä ohjenuoralla löysin tieni Wackingerin keskiaikaisella teemalla rakennetulle alueelle. Lavalle nousi Katerfarth-niminen retkue, joka näytti suoraan muinaisesta tavernasta tempaistulta rosvojoukolta. Samaa teemaa larppasi myös eturivin yleisö. Musiikki on folk-henkistä ränttätänttää, joka meni usein metallista enemmän schlagerin puolelle. Mutta se, miten yleisö oli mukana aikaisesta ajankohdasta huolimatta, oli aidosti sydäntä lämmittävää. Kasassa olikin 45 minuutin folk-peijaiset, joista jokainen lähti hyvillä mielin eteenpäin.

Seuraavaksi oli tarjolla tunti pohjoisirlantilaista terapiaa, kun Suomessa Jytäkesä Go-Go -tapahtumassa samana viikonloppuna esiintynyt Therapy? nousi lauteille. Jähmeähkön alun jälkeen keikka meni raskaammaksi ja raskaammaksi vetäen yleisön mukaansa. Viimeistään siinä kohtaa, kun laulaja-kitaristi Andy Cairns alkoi musiikin keinoin julistaa James Joycen ”kuksivan” siskoaan, oli bändi selvästi saanut myytyä itsensä Wackenin yleisölle. Luonnollisesti keikkaan kuului myös Ozzy-tribuutti. Omissa mielikuvissani sijoitan bändin vahvasti ysärille, mutta se on säilynyt aktiivisena ja levyttävänä koko olemassaolonsa ajan. Hienoa, että Wackenin nostalgiapäivä nosti tämän trion takaisin tietoisuuteeni.

Europe

Ennen suuresti odottamaani Europen keikkaa lavalle nousi vielä toinen ruotsalainen, eli kitaravirtuoosi Yngwie Malmsteen. En tiennyt, mitä odottaa tältä ”Greatest Hits” -nimellä markkinoidulta setiltä. Enkä oikein tiedä edes, mitä sanoa. Varmasti keikka tarjosi yltäkylläisesti sielunruokaa kitarahifistelijöille ja soolojen ystäville. Aidosti mielenkiintoista on myös Malmsteenin lähestyminen musiikkiin, jossa tavallinen laulun ja kitaroinnin suhde on käännetty ylösalaisin.

Keikan suurin anti itselleni oli lähinnä musiikkisivistyksen kasvattaminen, sillä kylmäksi tämä muuten jätti. Pois lukien esimerkiksi versio ”Smoke on the Waterista”, joka virkistää mielen aina. Paljon kertoo sekin, että koko festareiden mitassa aika harvalla keikalla tuli vilkaistua kelloa yhtä monta kertaa. Löysin myös taivaalta pilven, joka näytti etanalta, sekä etäisesti Tarja Halosen päätä muistuttavan kiven. Eikä keikan tarkoitus tietenkään ollutkaan herättää raivoisia pittejä ja yhteislauluja. Tästä kitarataiteesta moni nautti istuen ja antaen maestron toimittaa Kiinan muurin kokoisen Marshall-seinänsä edessä. Jotta mitään ei jäisi epäselväksi, pulisonkisankari päätti keikan rikkomalla kitaransa heittämällä sitä niin monta kertaa ilmaan, että Faster-lava teki siitä päreitä.

Aivan, meinasinkin unohtaa, että ennen Malmsteenia lavalla pyörähti myös Uli Jon Roth bändeineen esittämässä hänen aikakautensa Scorpionsia painottuen ”Virgin Killer” -albumiin. Eikä ihme, että unohdin. Kovatasoisesta bändistä huolimatta hommassa oli niin väkisin tuotetun coverbändin haju, että lopputulosta olisi aidosti vaikea muistaa enää seuraavana päivänä lunttaamatta muistiinpanoistaan.

Aiheellisesti sanotaan, että nuoruuden idoleitaan ei pitäisi mennä katsomaan aikuisena. Kahden varsin kylmäksi jättäneen esiintyjän jälkeen hiipikin pelko puseroon, että eihän vain tämän päivän kevyt rock -teema pilaa minulta Europea. Onhan kyseessä bändi, jonka ansiosta lapsena tajusin, että maailmassa on muutakin musiikkia kuin lastenlaulut ja Dirlandaa. Nyt ei siis puhuta bändistä, johon voisin suhtautua neutraalisti, vaan siitä porttihuumeesta, joka johti rockmusiikin pauloihin. C-kasetin muodossa, tietenkin.

Pelot tuntuivat konkretisoituvan, kun keikka käynnistyi ”On Broken Wingsillä”, joka on millä mittapuulla tahansa keskitempoinen ja heikko biisi, jolla räväyttää ilta käyntiin. Onneksi jätin ranteet repimättä auki, sillä aivan jotain muuta oli tulossa. Ja se muu oli kaikkien aikojen kovin Europe-keikka, jonka olen nähnyt.

”Rock Tonight” jyrähti toisena biisinä käyntiin raskaammin kuin olen koskaan kuullut. Tästä tulikin keikan kantava teema. Siinä missä edellisillä kohtaamisillani bändi on luottanut siihen nostalgian ehtoisassa padassa haudutettuun hyväntuuliseen ruotsalaiseen sokerijuurikkaaseen, mentiin Wackenin pyhällä maalla nimenomaan raskaasti. Myös biisivalinnat, kuten ”Screaming of My Anger”, tukivat tätä linjaa.

Kun tähän yhdistetään jo aiempi ihmetykseni siitä, miten raikkaasti tulevalta levyltä lohkaistuille singleille bändi on päivittänyt soundiaan, käy selväksi, että bändin tarinassa on kääntymässä vielä täysin uusi sivu. Uudet biisit sopivat täydellisesti tähän raskaamman livesoundin pirtaan. ”One on One” rokkasi livenä kovempaa kuin tallenteena. Kuin pisteeksi tämän uuden aikakauden alusta käsissämme on tilanne, jossa Europe on juuri julkaissut kantaa ottavan ja yhteiskuntakriittisen biisin, jonka Joey Tempest tulkitsee lavalla näyttäen aidosti vihaiselta. Enpä olisi uskonut tätä päivää näkeväni, mutta ”Cult of Ignorance” on niin kova biisi, ettei tästä faktasta pääse yli eikä ympäri.

Joskus kun kulkee, niin vain kulkee. ”Stormwindin” alkaessa taivas alkoi vihmoa vettä yleisön päälle. Tempestin naamalla oli juuri sellainen viiden tähden ”olisitpa nähnyt ilmeesi” -poseeraus, kun hän ensimmäisen säkeistön aikana tajusi asian laidan. Ja kyllä, sade loppui heti biisin loputtua. Tällaista ei vain voi käsikirjoittaa. Eikä tiukemmasta soundista huolimatta bändi syyllisty liialliseen mailan puristamiseen, vaan raskaampi soundi tuntuu tulevan luonnollisesti. Bändin poikamaiset ähäkutti-ilmeet olisi pitänyt saada ikuistettua, kun Tempest ei ehtinyt saada mikkiä käsiinsä riittävän ajoissa ja missasi ”Superstitiousin” alun, joten huumorikin on tallella.

Tulihan sieltä myös tietysti ne pakolliset biisit, joita kentän täyttänyt yleisömeri pääsi veisaamaan mukana. ”Cherokeeta”, ”Ready or Notia” tai ”Carrieta” ei tietysti saa sanoa hiteiksi, koska yksi kulahtaneimmista rock-kliseistä on sanoa Europea yhden hitin ihmeeksi. Jos ”Final Countdown” on se mittatikku, niin eipä illan muilla bändeillä Def Leppardia lukuun ottamatta ollut sitten kasassa ensimmäistäkään hittiä. Ja kyllä, kun Countdown kajahti viimeisenä biisinä ilmoille, näin ympärilläni aika monessa silmässä roskan.

Jos bändi pitää valitun linjansa ja taskussasi on jo lippu Helsingin Kulttuuritalolle tai John Smith Frozeniin, voit onnitella itseäsi erinomaisesta investointipäätöksestä.

Savatage

Seuraavaksi tarjolla oli melkoisen harvinainen mahdollisuus, kun lavalle kiipesi yksi progressiivisen metallin profeetoista, Savatage. Edellisen keikkansa bändi heitti kymmenen vuotta sitten, joten laajemmalle Prelude to the Madness -kiertueelle lähteminen oli yllätys. Vielä suurempi yllätys lienee se, että tiedossa on levyllinen uutta musiikkia ensi vuoden puolella. ”Curtain Call” -nimeä kantava uutukainen tulee olemaan ensimmäinen levy 25 vuoteen.

Wacken on luonnollinen osa kiertuetta, onhan festivaalin ja bändin välillä poikkeuksellisen kiinteä side. Ehkä muistettavin osoitus siitä saatiin vuonna 2015, jolloin Savatage ja siitä jalostunut legendaarinen Trans-Siberian Orchestra soittivat erikoiskeikan käyttäen vuorotellen Wackenin kumpaakin päälavaa. Tämä erikoisuus on edelleen yksi koko festivaalin mittavan historian merkkipaaluja.

Onko Savatage vuosimallia -26 sitten pelkkä huonosti uudelleen lämmitetty soppa? Kaikkea muuta. Savatage soi painostavan raskaasti, ja laulaja Zak Stevensin ääni on murhaavan kovassa vireessä. Keikka täräytettiin käyntiin raa’asti ”Dead Winter Deadilla”, ”Jesus Savesilla” ja ”Lights Outilla”. Setti piti sisällään niin vanhempaa kuin tuoreempaakin materiaalia, joten varmasti fanien kaikki koulukunnat saivat ainakin jotain itselleen. Ehkä ainoa elementti, joka jäi häiritsemään, oli voimakas videotehosteiden käyttö, joka oli nykymuodin mukaisesti tekoälyn käsialaa. Savatage on tuntunut aina taiteellisen tekemisensä suhteen tinkimättömältä bändiltä, joten tällainen muovisuus ei oikein tuntunut istuvan siihen kuvaan.

Tehosteissa käytetty materiaali on musiikkiin nähden pieni nyanssi ja näin kovassa vedossa olevan Savatagen soittaessa täysin toissijainen seikka. Yksi oli kuitenkin joukosta poissa. Keikan liikuttavin hetki koettiin, kun bändin alkuperäisjäsen ja voimahahmo Jon Oliva saapui kunnioittamaan tilaisuutta videotallenteen muodossa. Hän istui pianonsa takana, lausui tervehdyksensä Wackenin yleisölle ja aloitti intron ”Believe” -kappaleelle.

Miehen äänestä ja olemuksesta paistava hauraus saattoi tehdä säröjä sointiin, mutta ne täyttyivät aivan erityisellä eletyn elämän ja musiikin alttarille tehtyjen uhrausten lämmöllä nostaen hetken kokoaan suuremmaksi. Bändin liittyessä mukaan biisiin koettiin tämän herkän mutta raskaan power metal -balladin myötä myös yksi koko festivaalin herkimmistä hetkistä, joka toi kyyneleet useisiin lähistölläni olleisiin silmäpareihin.

Kun päätösbiisi ”Hail of the Mountain King” päättyi, oli kasassa poikkeuksellisen kiitollinen olo siitä, että sain olla todistamassa tätä harvinaista keikkaa ja sitä voimaa, jolla Savatage tänä päivänä jyrää.

Def Leppard

Kahden julmetun kovan vedon jälkeen illan saapui päälavojen osalta päättämään Def Leppard. Isoilla festareilla nähtäväksi valikoituvien bändien valinta on aina tuskaista hommaa. Pimentyvässä torstai-illassa jouduin tekemään toistaiseksi vaikeimman valinnan Def Leppardin ja Turbonegron väliltä. Europen ja Savatagen johdattamalla tiellä päädyin kuitenkin tähän englantilaiseen sukupolvikokemukseen.

Def Leppard on näyttäytynyt vuosi vuodelta tyylitietoisempana bändinä, joka korvaa nuoruuden intensiteetin ja rock-koheltamisen livekokemuksen täyteläisyydellä. Lavarakennelma videotehosteineen hakkasikin muut bändit mennen tullen, ja bändi esiintyi ajoittain sellaisen valomeren keskellä, että soittajia oli vaikea edes nähdä lavalla. Def Leppardin show kannattaakin mennä katsomaan jo pelkän silmäkarkin takia, ja oli onni, että soittoslotti oli auringonlaskun jälkeen, jolloin kaikki valot pääsivät pimeydessä täysiin oikeuksiinsa.

Hyvät uutiset päättyvät valitettavasti tähän. Keikka itsessään oli kummallisen säyseä, jopa virkamiesmäinen. Vaikka kyseessä oli Def Leppardin historian ensimmäinen esiintyminen Wackenissa, kalpeni lavatekeminen pahasti edellisten bändien rajulle heittäytymiselle musiikkinsa päälle. Etenkin kolmantena biisinä esitetty takuuvarma ”Let’s Get Rocked” tuntui menevän täysin läpisoitoksi. Sen sijaan yllättävä Depeche Mode -laina ”Personal Jesus” kuului seuraavana biisinä kirkkaasti illan parhaaseen antiin. Oleellisen kertookin se, että bändi tuntui syttyvän vain lainabiisien kohdalla.

Def Leppardin biisikatalogihan on sitä luokkaa, että se kantaa poikkeuksellisen pitkälle. Jos vertaan Wackenin esitystä edelliseen kertaan, kun näin bändin livenä vuonna -23 Rockfestissä, oli eroa melkoisesti siinä intensiteetissä, jolla bändi on hommansa ytimessä. On kuitenkin huomioitava, että kaikki on aina suhteessa kaikkeen. Nyt ”Lepardi” tuli lavalle, jolle rima oli edellisten aktien toimesta asetettu todella korkealle. Hyvinkäällä -23 ei kauniisti sanoen ollut vuoren kokoista haastetta soittaa edeltänyttä Mötley Crüea suohon.

Muiden bändien nostaman riman ohella Def Leppard joutui taistelemaan säätä vastaan. Koko viikonlopun ainoa sadekuuro sattui juuri tähän soittoslottiin, ja ulkoilmassa säällä on aina merkitystä yleisön fiilikseen. Herrasmiesmäisesti laulaja Joe Elliott pyysi sadetta anteeksi todeten samalla, että sille he eivät oikein mitään mahda.

Niin pahalta kuin se tuntuukin sanoa, Def Leppard meni tällä kertaa pettymyslaarin puolelle, ja olisikin mukavaa nähdä bändi täysin omalla keikallaan, josta festivaalien ulkoiset muuttujat on karsittu pois. Edelleen bändin materiaali ja lavashow ovat sitä luokkaa, että epäonnistuminen tuntuu epätodennäköiseltä.