Waltarin ”re-union”-kiertue oli hyvin toteutettu täsmäisku bändin pitkäaikaisille faneille

WALTARI LIVE, KANTAKROUVI, OULU 30.09.2023

Waltari on aina ollut musiikillisesti eräänlainen oman tiensä kulkija, mikä on ollut samaan aikaan sen vahvuus mutta myös Akilleen kantapää. Bändin musiikkia on kuvattu melkein kaikin olemassa olevin termein, mutta kuvaus ”crosover metal” lienee eniten lähinnä totuutta. Muistan vieläkin oman ensikosketukseni Waltariin, mikä tapahtui jo vuonna 1990 legendaarisilla Giants of Rock -festivaaleilla Hämeenlinnassa. Waltarin seuralaisina nähtiin tuona hienona vuonna muun muassa sellaisia ulkomaiden ihmeitä kuten Running Wild, Sodom, Uriah Heep ja Pretty Maids. Kotimaita edustivat puolestaan tiukkaa thrash-tykitystä tarjoilleet Stone ja A.R.G, Mansesterin hard rock -suuruus Horsepower, sekä ei-niin-hyvän vastaanoton saanut ”rap-orkesteri” Raptori, joka muistaakseni joutui lopettamaan keikkansa jo parin biisin jälkeen suoran yleisöpalautteen (lue: heitettyjen pullojen) jälkeen. Ja sitten siellä oli myös Waltari. Muistan, että bändin keikka oli sanalla sanoen hämmentävä. Ei hyvä, ei huono mutta hämmentävä. Se, että suomalainen bändi soitteli vuoron perään biisejä suomeksi ja englanniksi sotkien kaikkia mahdollisia musiikkityylejä keskenään, oli yksinkertaisesti hämmentävä kokemus. ”Pala leipää” (a piece of bread) lienee hyvä yhteenveto tuosta kaikesta. Waltari ei suoraan sanoen vakuuttanut, mutta se jäi kieltämättä mieleen.

Waltarin toinen albumi, vuonna 1992 ilmestynyt ”Torcha,” oli ilmestyessään bändin suuri läpimurto, ja se sai suitsutusta erityisesti Saksassa. Pidin albumista kovasti. Levy valittiin kuukauden levyksi muun muassa legendaarisessa Metal Hammerissa, ja bändi kierteli tuolloin ahkerasti ympäri Eurooppaa. Waltarin menestyksekkäin aikakausi alkoi siitä, ja nousukiito jatkui siitä eteenpäin useamman vuoden ajan. Bändin seuraavat levyt ”So Fine” ja ”Big Bang” menestyivät kansainvälisestikin hyvin, mutta 90-luvun loppupuolella paletti alkoi kuitenkin hajota. Ensin kitaristi Sami Yli-Sirniö lähti bändistä liittyäkseen kitaristiksi legendaarisen saksalaisen Kreatorin riveihin. Vähän myöhemmin myös rumpali Janne Parviainen jätti yhtyeen. Vaikka bändi on jatkanut Kärtsy Hatakan johdolla eri variaatioilla aina tähän päivään asti, on monelle ”klassinen” kokoonpano se ainoa ja oikea.

Allekirjoittanut oli alkuvuodesta enemmän kuin iloinen siitä, että Waltarin klassinen kokoonpano tulisi vuonna 2023 tekemään ainakin väliaikaisesti paluun klassisen kokoonpanonsa kanssa. Yhteen paluun syyn perimmäisenä kulmakivenä olisi nimenomaan ”Torcha”-levy ja sen 30-vuotinen historia. Hitto, että aika rientää. Yhtä kaikki, tämä oli yksinkertaisesti keikka, jota ei voisi missään nimessä missata. Omaksi Waltari-keikakseni valikoitui aikataulullisista syistä kiertueen, joka käsitti yhteensä kahdeksan keikkaa, Oulun-keikka, joka oli samalla myös rypistyksen vihoviimeinen rykäisy.

Oulun Kantakrouvissa oli paikalla ihan mukavasti yleisöä. Pikaisella arviolla sitä oli reilut kaksisataa silmäparia, ja porukan ikähaarukka jakautui jonnekin 20–60 vuoden välimaastoon. Silmiinpistävää oli, että yllättävänkin monella oli päällään Waltari-paitoja vuosikymmenten takaa: useampikin ”So Fine” -kiertueen paita tuli bongattua ja hajaosumina pari ”Space Avenuea” ja jopa alkuperäinen ”Torcha”-paita. Vaikka Waltari ei ole enää pitkään aikaan ollut otsikoissa, oli hieno nähdä, että bändillä on yhä lojaaleja faneja, jotka ovat pysyneet yhtyeen mukana ihan sen alkuvuosista lähtien.

Keikka lähti liikkeelle lyhyellä introlla, jonka jälkeen ”Till the Music Nation” avasi energisesti pelin. Kantakrouvin lava ei ole kovin suuri, eikä lavan katto ole kovin korkealla, mutta hyvin Waltari sinne silti mahtui. Soundit olivat todella lujalla mutta siitäkin huolimatta kirkkaat ja selkeät. Alussa vähän jähmeänä ollut yleisö heräsi kunnolla henkiin toisena kuullun ” The Lie of the Zombien” aikana. Yleisön lämpeäminen tarttui silmin nähden myös bändiin ja erityisesti kitaristi Jariot Lehtiseen, joka pomppi ja riehui lavalla kuin vauhkoontunut hirvenvasikka. ” The Lie of the Zombie” toimi kaikin puolin todella hyvin, ja se on samalla yksi omia Waltarin tuotannon suosikkejani. Moni bändi on tehnyt viime vuosina kiertueita, joissa on ollut teemana soittaa jokin bändin klassikkolevy läpi kokonaisuudessaan. Idea on sinällään hyvä, ja samalla moni biisi on saanut livenä kantaesityksensä niiden pakollisten hittien ohessa. Varjopuolena niissä on yleensä ollut kuitenkin se, että hyvin harva levy on läpeensä ”kympin levy”. Ihan muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta jokaisella levyllä on mukana myös muutama täytebiisi, jonka sijasta kuuntelisi ihan jotain muuta. Siitä hyvänä esimerkkinä vaikka viimekesäinen Danzigin keikka Hyvinkään Rockfestissä. Muusikon debyyttialbumi on toki kiistaton klassikko, mutta kun se soitettiin läpi kokonaisuudessaan, oli keikassa kieltämättä suvantokohtia. Se myös vähän harmitti, että muusikon suurimpiin hitteihin lukeutuva ”Dirty Black Summer” jäi kokonaan soittamatta. Sen olisi mieluusti kuullut jonkin ”täytebiisin” sijasta.

”Torcha” on klassikko omassa sarjassaan, mutta siltäkin löytyy sitä täytettä. Levyn viidestätoista biisistä oli nyt jätetty pois ainoastaan häröäkin härömpi räppisekoilu ”Jukolauta”, jonka puuttuminen ei varmasti haitannut ketään. Tiivistämisen varaa olisi ollut ehkä enemmänkin, mutta ”Torcha” on toisaalta kaikessa monipuolisuudessaan paketti, jonka hyvinkin erilaiset osat vain täydentävät toisiaan. Otetaan siitä esimerkkeinä vaikkapa slayermaisella otteella etenevä ”Death Party”, riffijyrä ”Dedicated to the Flyers,” eeppinen ”Fuckadelican Garden” ja ”Dance Electric”, joka edustaa jotain Red Hot Chili Peppersin ja peruspop-biisin välimaastoa. Oma lukunsa on tietysti myös levyltä löytyvä erittäin omaperäinen Madonna-versiointi ”Vogue”, joka oli Kärtsyn mukaan SE biisi, joka aikoinaan herätti Euroopassa ensimmäisen kerran kiinnostusta bändiä kohtaan. Waltarin ”Vogue” kuulosti edelleen pirun toimivalta ja sai myös todella hyvän vastaanoton yleisöltä. ”Torcha” on kieltämättä melkoinen musiikillinen sillisalaatti mutta kuten sanottu, toimii se kokonaisuutena, ja siksi se on samalla Waltarin tuotannon paras levy.

Bändi oli soitannollisesti todella kovassa iskussa. Kärtsy hoiteli tonttinsa ammattimaisella varmuudella ja vuosien mukanaan tuomalla kokemuksella. Laulu ja lavaesiintyminen sujuvat edelleen vanhaan malliin, ja basson lisäksi muusikko esitteli myös kosketinsoittajan taitojaan muutaman biisin verran. Lehtinen paitsi huhki lavalla aiemmin kuvatulla tavalla mutta soitti myös tiukasti. Vähän seesteisemmin esiintynyt Yli-Sirniö hoiteli hymyillen tonttinsa vuoren varmasti. Soolot soivat molemmilta komeasti ja positiivista energiaa riitti. Keikat olivat Yli-Sirniölle varmasti paitsi nostalginen kokemus myös tervetullutta vaihtelua hänen vakiopestiinsä Kreatorin kitaristina, jossa roolissa hän on viihtynyt jo vuodesta 2001 lähtien. Janne Parviainen osoitti puolestaan olevansa edelleen yksi Suomen kovimmista rumpaleista. Hänen soittonsa on todella jämäkkää, ja kaikki mahdolliset rytmi ja tyylilajit sujuvat todella vaivattoman näköisesti. Janne on kone!

Kuten tuli jo aiemmin todettua kuultiin ”Torcha”-levy keikalla kokonaisuudessaan yhtä biisiä lukuun ottamatta. ”Torcha” on kestänyt aikaa yllättävänkin hyvin, ja suurin osa sen biiseistä toimii edelleen livenä aivan kiitettävästi. Mutta samaan aikaan, kun ”Torcha” loistaa ylväässä ylhäisyydessään, on todettava, että setin loppupäässä kuullut, bändin ensimmäisen levyn ”Monk Punkin” aikaiset biisit ”Tired (F.U.C.K. Rap)” ja eritysesti ”Hevosenkuva” toivat taas mieleen sen, miksei Waltari vuonna 1990 luonut itselleni muuta vaikutusta kuin sen suuren hämmennyksen. Kuten artikkelin alussa totesin on Waltarin outous ja uniikkius aina ollut samaan aikaan bändin vahvuus ja heikkous. Toisaalta setin viimeisenä kuultu ”Big Bang” -levyn ”Atmosfear” muistutti siitä, että Waltari on tehnyt urallaan paljon muitakin loistobiisejä ”Torcha”-levyn jälkeen, ja niitä tosiaan riittää. Suosittelen ”epäileväisiä tuomaita” tsekkaamaan vaikkapa bändin vuonna 2020 ilmestyneen ”Global Rock” -levyn, joka on kauttaaltaan vahvaa tekemistä alusta loppuun.

Yhtä kaikki: Waltarin keikka oli kaikin puolin pirun viihdyttävä. Biisit toimivat kauttaaltaan todella hyvin, eikä bändin soitossa ollut moitteen sijaa. Se, että usea kokoonpanon jäsen on tehnyt pitkää uraa muunlaisen musiikin ja erilaisten orkesterien parissa, kuului kaikessa tekemisessä positiivisella tavalla. Samaan aikaan soittajien tekemisestä lavalla paistoi aito tekemisen riemu ja soittamisen ilo. ”Torcha”-teema lienee nyt käsitelty, joten vähän vesi kielellä odottan, mitä Kärtsy ja kumppanit seuraavaksi keksivät Waltari-leirissä.

Keikkasetti:

1. Till the Music Nation
2. The Lie of the Zombie
3. Fool’s Gold
4. You Know Better
5. Lights On
6. Lust of Life
7. Dance Electric
8. Dedicated to the Flyers
9. I’m a Believer
10. Fuckadelican Garden
11. I Held You So Long
12. Death Party
13. Vogue (Madonna cover)
14. Tired (F.U.C.K. Rap)

Encore:

1. The Stage
2. Hevosenkuva
3. Waltari-Lapio
4. Atmosfear