Tästä piti tulla helppo arvostelu, mutta kaikkea muuta siitä lopulta tuli. En ole henkilökohtaisesti pitänyt Watainia koskaan sen enempää loistavana yhtyeenä, kuin sitä suuremmin dissannutkaan. Silti tuntuu, että olen yksi niistä harvoista väliinputoajista, sillä nykypäivänä tuntuu ainakin Suomen maalla olevan enemmänkin trendi vihata Watainia, kuin tykätä siitä. Kukaan ei ole yhtyeestä mieltä ”ihan ok”, paitsi tietenkin allekirjoittanut.

On ymmärrettävää, että joidenkin ”true”-ihmisten mukaan tämä ruotsalaisyhtye myi sielunsa musiikkiteollisuudelle. Myös kumikäärmeet ja muovikirveet promo-kuvissa huvittavat varmasti monia, mutta itse haluan ja yritän lähestyä tuotosta pelkästään musiikilliselta kantilta. En halua arvostelluissani ajatellakaan musiikin ulkopuolisia tekijöitä, sillä se on se saatanan levy, joka tuolla stereoissa soi, eikä kumikäärme.

Watainin viides täyspitkä ”The Wild Hunt” tarjoilee yhtyeen uran monipuolisimman levyn. Samalla se sekoittaa myös toimittajan pään totaalisesti. Mielipiteet totaalisesta flopista loistavaan levyyn vaihtuvat yhtä nopeasti kuin kappaleet levyllä. ”The Wild Hunt” on haaste niin kuulijalle kuin arvostelijallekin.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Perus- black metallia levyltä löytyy jopa yllättävän vähän, koska raskaimmatkin kappaleet ovat enemmän black/thrash-meininkiä. Siinä ei vielä sinällään ole mitään yllättävää, vaikka esimerkiksi ”Sleepless Evil” on levylle kovin omituisesti sijoitettu. Kappale tuo jopa hiukan mieleen viimeisimmän Morbid Angel -levyn, ei ehkä musiikkityyliltään, mutta yllättävyydeltään.

Kyseistä kappaletta ennen levyltä löytyy nimittäin Watainin balladi (!!!) ”They Rode On”, jonka kitarasoolot – anteeksi nyt vaan – tuovat mieleen jopa Richie Samboran Bon Jovin parhaimpina aikoina. Ja ”Sleepless Evil”– kappaleen jälkeen kuultava nimibiisi on sitten taas kuin eeppistä Bathorya puhtaine lauluineen. Hämmennys levyä kuunnellessa on valtava. Se kuuluisa punainen lanka tuntuu hetkittäin katoavan, mutta toisaalta esimerkiksi yllä mainitut kappaleet ovat kuitenkin yllättävänkin toimivia.

Toki levyltä löytyy myös perus- black metal -pauhausta, mutta ainakin oma keskittymiseni kohdistuu kuuntelukerta toisensa jälkeen näihin yllätyksiin, joita toisaalta ei olisi yhtyeeltä toivonut, mutta toisaalta taas: onhan niissä ideaa! ”They Rode On” toimii balladina yllättävänkin hyvin, en sitä kyllä Watainilta koskaan odottanut. Nimikappaleen ”The Wild Hunt” alku on jopa hiukan turhankin häiritsevän Bathory-tyylinen, mutta sitäkin enemmän häiritsee lähestulkoon suoraan ”Twilight Of The Gods” –kappaleesta otettu kappaleen kitaraliidi. Yhtyeiden monipuolisuus on aina hyvästä, lähestulkoon törkeä varastaminen muilta yhtyeiltä sen sijaan ei ole. Ihmettelen, jos Watainin jäsenet eivät ole tajunneet rippausta tätä kappaletta tehdessään, kyseessä on kuitenkin yksi metallimusiikin klassikoista kautta aikojen.

Tästäkin yksityiskohdasta huolimatta ”The Wild Hunt” jaksaa innostaa useampaan kuunteluun, ja se jos mikä on hyvän levyn merkki. Tai ehkäpä se syy on juuri näissä räikeän häiritsevissä yksityiskohdissa? ”The Wild Hunt” on matka Dissectionista Morbid Angeliin, Aura Noirista Bathoryyn ja loppupeleissä vielä Bon Joviin. Kumikäärmeitä ja muovisaatanointia tai ei, minä sanon: ehdottomasti jatkoon.

8/10

Kappalelista:
01. Night Vision
02. De Profundis
03. Black Flames March
04. All That May Bleed
05. The Child Must Die
06. They Rode On
07. Sleepless Evil
08. The Wild Hunt
09. Outlaw
10. Ignem Veni Mittere
11. Holocaust Dawn

http://www.templeofwatain.com/

Kirjoittanut: Riku Mäkinen

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy