Wes Borland Limp Bizkitin romahduksesta ja paluusta: ”Ihmisten piti päästä yli siitä, miten ärsyttävän esillä olimme”
Nu metal -suosikki Limp Bizkitin kitaristi Wes Borland on muistellut yhtyeen 2000-luvun alun romahdusta ja 2020-luvulla tapahtunutta uutta nousua Metal Hammerin laajassa jutussa, joka keskittyy yhtyeen kuusinkertaisesti platinaa myyneeseen vuoden 2000 albumiin ”Chocolate Starfish And The Hot Dog Flavored Water”.
Levyn ilmestyessä Limp Bizkit oli uransa huipulla. ”Significant Other” -albumin jättimenestyksen jälkeen yhtye, ja erityisesti laulaja Fred Durst, oli kaikkialla: televisiossa, videopeleissä, elokuvien soundtrackeilla, WWE-tapahtumissa ja viihdelehtien kansissa. Borland myöntää, ettei hän osannut kuvitella menestyksen mittakaavaa.
”En olisi ikinä uskonut, että Limp Bizkitistä tulisi niin iso kuin siitä tuli. Sitten levy myi miljoona kappaletta ensimmäisellä viikolla. Se oli aivan järjetöntä. Jossain vaiheessa asiat kasvoivat niin suuriksi, etten edes muista, milloin ne olisivat enää kasvaneet siitä.”
Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy
Menestyksen varjopuoli alkoi kuitenkin pian näkyä. Yleisön suhtautuminen bändiin alkoi kääntyä Woodstock ’99 -festivaalin kaoottisen keikan jälkeen, ja vuonna 2001 tapahtunut nuoren tytön kuolema Big Day Out -festivaaleilla synkensi kuvaa entisestään. Samalla nu-metal-aalto alkoi hiipua, ja bändin ympärille kertyi ristiriitoja sekä muiden artistien että median kanssa.
Borland kertoo, että ”Chocolate Starfish” syntyi valtavien odotusten alla, mutta itsevarmalla otteella.
”Meillä oli valtava levy seurattavana. Painetta oli, mutta emme tunteneet epävarmuutta. Olimme itsevarmoja, ja tiesin tarkalleen, mitä halusin tehdä. Tiesin, että siitä tulisi erilainen kuin ‘Significant Other’ – ja parempi.”
Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy
Julkaisun jälkeen Limp Bizkit jäi kuitenkin väliinputoajaksi rockin ja popin välimaastoon.
”Meitä ei enää hyväksytty rock-piireissä eikä popissa. Hip hop -yleisö kuitenkin ymmärsi meidät, koska he tajusivat sen puolen meistä. Ilman että kehun itseämme liikaa: me olemme bändi, joka tasapainoilee näiden kahden maailman välillä parhaiten.”
Borland paljastaa myös, että yhtyeen jättimäinen lavatuotanto söi keikkatuloja lähes olemattomiin.
”Kaikki tuntui liioitellulta. Rakensimme oman lavan, mukana oli valtava robotti… Levy-yhtiö sanoi meille: ‘Jos teette tämän tuotannon, ette tule tienaamaan penniäkään.’ Ja me vastasimme: ‘Ei se haittaa!’ Lopulta teimme kiertueen, josta ei jäänyt juuri mitään käteen.”
Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen
2000-luvun puoliväliin mennessä musiikkikenttä oli muuttunut: metalcore ja uuden aallon amerikkalainen heavy metal nousivat, ja nu-metal menetti asemansa. Limp Bizkit vetäytyi pitkälti Euroopan-kiertueille, ja negatiivinen maine säilyi pitkään – aina 2020-luvun uuteen suosioon asti.
Borland uskoo, että ajan kuluminen oli ratkaisevaa bändin rehabilitoinnissa.
”Ihmisten piti päästä yli siitä, miten ärsyttävän esillä olimme tuohon aikaan. Kun olet niin yliedustettuna, että kukaan ei pääse sinua pakoon, ihmiset kyllästyvät. Nyt he voivat nauttia bändistä sellaisena kuin se on. Rakastan Limp Bizkitiä enemmän kuin koskaan – rakastan keikkoja ja kiertueita. Mutta kesti vuosia, että pystyin katsomaan taaksepäin ja sanomaan: ‘Hitto, minä rakastan tätä.’”
