What a difference a day made? – Andy McCoy Helsingin Tavastialla ja (+ The Holy Ones) Tampereen Yo-talolla

Andy McCoy Tavastialla

Dinah Washingtonin klassikkobiisi sopii tämän Andy McCoy -artikkelin otsikoksi paremmin kuin mikään. Kuulette kohta, miksi.

Helsinki pe 3.1.

Jo Tavastian jonossa joku Andyn sukulaiseksi itseään väittävä sanoo, että ”mulkkuhan se on”. Pyrin kaikesta huolimatta puolustelemaan sankariani ja lupaan, että kohta nähdään maailmanluokan rockshow – olkoon sen tarjoaja yksityiselämässään millainen ihmisfallos tahansa. Yritänköhän vakuuttaa enemmän tätä vanhempaa herraa vai itseäni?

Itselläni on Andy McCoyhin sanalla sanoen ristiriitainen suhde. Elämäntaparokkari on tuotantonsa kautta vaikuttanut allekirjoittaneeseen varmaankin vahvemmin kuin kukaan kotimainen muusikko, sitä ei käy kiistäminen. Kiistämättömästä lahjakkuudestaan huolimatta herra on kuitenkin tuskastuttanut urpolla käytöksellään ja päihdehuuruisella livekunnollaan turhan usein. En taida olla epäilevän asenteeni kanssa yksin. Voisi sanoa, että tämä mies on saanut Suomen rokkareilta useampia mahdollisuuksia kuin kukaan muu. Veitsen terällä tanssiminen on vaikea laji.

Keikka alkaa eksoottisesti Lähi-idän kuuloisella alkunauhalla, ja kohta onkin Ändi ja bändi lavalla. Lähi-itä kuuluu myös herra McCoyn repaleisessa alkusoolossa – tai sitten mikrointervallien viljelyn sijaan herra vain soittaa täysin epävireisesti. ”Hällä väliä” -asenne on rock ’n’ rollissa usein elintärkeä voimavara, mutta nyt kuulostaa siltä, että jokin on pielessä. Kymmeniä 2000-luvun Hanoi Rocks -keikkoja nähneenä on helppo päätellä, mikä. Ylipitkät välispiikkijaarittelut ja eturivin kommentit yrtin tuoksusta tukevat epäilystäni. Äijähän on sekaisin kuin – hmm, Andy McCoy 90-luvulla. No, ehkei nyt sentään aivan.

Ekana numerona tulee uuden levyn nimibiisi ”21st Century Rocks”, joka tiukan ja mukautuvaisen bändin ansiosta kulkee ihan mukavasti. Andyn soittokin kulkee bändin tuella ihan suhteellisen hallitusti. Kumma olisikin, jos yli 40 vuoden soittokokemuksella ei saisi omaa, vastajulkaistua kolmen soinnun rokkia kulkemaan.

Andy McCoy Tavastialla

Seuraavana sitten McCoyn ”se biisi” eli varmaan reilu tuhat kertaa vedetty Hanoi Rocksin ”Tragedy”. Lauluosuudet ovat pelkkää kolmatta säkeistöä uudestaan ja uudestaan. Maestro ei taida tosiaan olla ihan keikkakunnossa. Täysi Tavastia ei tunnu silti huomaavan mitään – muutamaa inhottavasti irvistelevää hardcore-fania lukuun ottamatta. Legenda on lavalla ja kansa taputtaa karvaisia käsiään.

Andymäisen hupaisan bändiesittelyn jälkeen seuraa ”Batteram”, joka kulkee taas vähän paremmin. Ehkäpä motivaatio soittaa uusia kappaleita saa sekavan rocksankarimme skarppaamaan ainakin hetken ajaksi. Ja pakko myöntää, että päätaitelijan kitaransoitto kulkee sekavista tiloista huolimatta parhaimmillaan melko siedettävästi.

”The Hunger” on yksi tuoreen levyn huippuhetkistä ja ”Strung Out” sen edellisen eli ”Building On Traditionin” kirkkain jalokivi. Ainakin tällä keikalla vokaaliosuudet tulevat noiden hienojen popkappaleiden tielle. Tässä vaiheessa uraa kukaan ei odota herra McCoyn olevan mikään Pavarotti, mutta jos ääni ei kanna ja jälkimmäisen kappaleen kohdalla eivät edes sanat muistu mieleen, on joitain ratkaisuja tehtävä. Samaa on sanottava vaikkapa tuoreesta sinkusta ”Seven Seas”. Suoremmat rokit kuten BriardinI Didn’t Know She Could Rock’n Roll” sentään kulkevat edes vähän vakuuttavammin.

Dimi Dallas Tavastialla

Luojan kiitos, setin lopussa saapuu pelastava enkeli Ruotsista. Käsi käsi käsi! Dan Lagerstedt eli McCoyn 1990-luvun Live Ammo -bändin kitaristi/basisti/laulaja tulkitsee Hanoin ”Malibu Beach Nightmaren” sellaisella vimmalla, että hetkeksi kaikki muut lavalla jäävät jalkoihin ja keikasta jää edes etäisesti hyvä maku suuhun.

Encorena kuullaan vielä tuoreen levyn ”Gimme time”, ja herra McCoy heittää jäähyväiset: ”Tää bändi on vielä nuori, antakaa sille aikaa…” Kuules Antti. Bändi ei tarvitse aikaa, vaan sinä. Ja sitä me ollaan annettu sulle vuosikymmenien ajan.

Tampere la 4.1.

Jos tämä keikka-arvio olisi päättynyt tuohon, olisin ollut melko käärmeissäni. Onneksi Tavastian keikkaa seuraa toinen veto Tampereella. Jos se olisi parempi?

Yo-talolla on lämppärikin, helsinkiläinen The Holy Ones. Psykedelistä garage rockia kuuntelee mielellään, etenkin kun rockin peruskalliosta irtirevityt palikat ovat bändillä näin hyvin kasassa. Nuorehkon bändin selkeimmät vaikuttimet vaihtelevat kappaleiden mukaan, mutta ”Shinen” kaltaisissa eeppisemmissä biiseissä kaikuvat korvissa ainakin myöhäiskauden Led Zeppelin ja Kingston Wall. Nopeammissa punkrykäisyissä ei taas olla kaukana vaikkapa Flaming Sideburnsista.

Vokalisti Täxi rokkaa näyttävästi keulilla ja muu bändi tarjoilee uteliaalle yleisölle ohutta yläpilveä. Toivottavasti vain musiikillista, eikä sellaista – kyllä te tiedätte, sellaista illan päätähden edellisiltana sekoittanutta. Liiallinen junnaavuus hävinnee kappaleista ajan myötä, mutta homma kuulostaa kohtuullisen valmiilta jo nyt. Bändi voisi vetää oman hippitrippinsä myös visuaalisesti överiksi, hippilahkeet ja kukkapaidat lepattamaan! Yhtyeen debyyttisinkku ”And Still They Ride” sisältää jopa iskelmällisiä elementtejä, jotka sopivat pakettiin hämmentävän hyvin. Toimiva biisi saa paitsi yleisön myös itse bändin vapautumaan uudella tavalla. Valitettavasti lämppärin ikuinen ongelma, lyhyt soittoaika, katkaisee hippikarkelot lyhyeen. Onneksi viimeisenä soitettu hyökkäävämpi rockrykäisy nostaa tunnelman kattoon vielä hetkeksi.

The Holy Ones. Kuva: Henna Mitrunen

Ja sitten. Mitäs Andylle tänään kuuluu? Yllätys on suuri, kun keikka ei tällä kertaa alakaan räpelletyllä kitarasoololla ja ylipitkillä kännipuheilla, vaan Tornadosin ”Telstarin” jälkeen päästään heti asiaan. Settilista on puuttuvaa encorea lukuun ottamatta täsmälleen sama kuin eilen, mutta soitto- ja laulukunto on aivan toisesta aurinkokunnasta. ”Tragedyyn” on ilmestynyt muutama säkeistöllinen sanoja lisää ja soittokin kulkee – ihan timanttia Andy-puulla. Aika kiva, kun töihin tullessaan ei vedä mitään sitä yhtä tuoppia tai grammaa liikaa. Eilisestä onnellisen tietämätön yleisö on innoissaan. Niin ikään mainiosti toimii uusi ”The Hunger”. Nyt se iskee johonkin syvälle sieluun; näin tälle laululle tehdään oikeutta.

Mr. Tikka Tavastialla

”Skulaa, älä sählää”, ärähtää Andy piuhojaan oikovalle komppikitaristi Dimi Dallasille – unohtaen edelliskeikan mittaisen oman sählinkinsä. Bändi soittaa yhtä tiukasti kuin eilenkin, mutta päätähden toimiessa täydellä teholla kokonaisuus on erittäin maukasta kuultavaa. Pelle Miljoona Oy -EP:ltä tuttu ”Undertow” on tänä iltana viisaasti annettu basisti Matthew Janataisin laulettavaksi, ja yleisemmin ottaen taustabändin stemmat tukevat Andyn yllättävän vähän horjahtelevaa laulua mainiosti. Näin hyvin tämä bändi voisi toimia aina!

Matthew Janatais Tavastialla

Helsingissä räpellykseksi mennyt blues ”Dust My Broom” antaa tällä kertaa McCoylle mahdollisuuden näyttää kyntensä slidekitaran kanssa ja putki laulaa – itse asiassa uskomattoman hienosti. Tätä se voisi olla koko ajan, jos ei olisi liian sekaisin. Lopussa kuultava ”Malibu Beach” ei saa tänä iltana tukea Dannesta, mutta muuten ilta on huomattavasti onnistuneempi kuin edellinen.

On vaikea käsittää, että näiden kahden keikan välillä on ainoastaan 24 tuntia väliä. Toisella soitti sekainen, yleisönsä aliarvioiva kehäraakki, ja toisella taas nälkäinen, paluuta tekevä rocklegenda.

Ja lopussa kuuluu taas Dinah Washingtonin ääni: ”What a difference a day made / And the difference is you”.

Settilista:

  1. 21st Century Rocks
  2. Tragedy (Hanoi Rocks -biisi)
  3. Batteram
  4. The Hunger
  5. Strung Out
  6. I Didn’t Know She Could Rock’n’Roll (Andy McCoy & Pete Malmi / Briard -biisi)
  7. Seven Seas
  8. Undertow
  9. This Is Rock N Roll
  10. I Believe I’ll Dust My Broom (Robert Johnson -cover)
  11. Taxi Driver (Hanoi Rocks -biisi)
  12. Malibu Beach Nightmare (Hanoi Rocks -biisi, feat. Dan Lagerstedt Helsingissä)

Encore:

  1. Gimme Time (vain Helsingissä)
Andy McCoy Tavastialla

Teksti: Juhani Mistola
Kuvat: Sini Honkanen (The Holy Ones -kuva: Henna Mitrunen)

Kommentoi julkaisua