When A Shadow Is Forced Into The Light – Swallow the Sunin uusin albumi avaa näyttämön sisäiselle dialogille

Metallimusiikissa käsitellään paljon kuolemaa, mutta useimmiten ilman suurtakaan henkilökohtaista kokemuspohjaa. Ja yhtäkkiä Juha Raivio ja kumppanit tulevat ja tarjoavat meille musiikkia, jossa ei ole sanaakaan, eikä nuottiakaan, johon ei todellinen kuolema olisi painanut puumerkkiään. Todellisen menetyksen ja siihen liittyvän surun ja tuskan paino on ollut raskas ja käsinkosketeltava. Glorifioitu utopia on ollut tästä kaukana.

Yhtäkkiä olemme oikeasti syvällä.

Raastavimman kipunsa Raivio työsti Hallattareen, ja teki sen Tomi Joutsenen ja Gas Lipstickin kanssa sanomattoman aidolla ja syvällisellä tavalla. Kuulijakunta sai käydä kollektiivisesti tuskaa läpi, keikoilla viimeistään. Voin vain toivoa, että laajan fanilaumansa syvä osanotto on tuonut osaltaan lohtua menetykseen. Hallatar syöksi debyytillään ”No Stars Upon The Bridge”(2017) funeral doomia tunnelmallisesti niin syvään kuiluun, että syvemmälle ei edes tämä genre enää taivu. Taiteellisessa mielessä tämä kaikki on ollut tietenkin vertaansa vailla ja aitoudessaan aivan ylittämätöntä. Mutta ehkä nyt kun aika on ehtinyt rakentaa etäisyyttä jo kaksi ja puoli vuotta tuosta konkreettisesta kulminaatiopisteestä, pystyy tähän liittyvää luomistyön tulosta tarkastelemaan jo objektiivisemmin. Ja askeleita pois varjoista on Raivio itsekin alkanut ottaa, kuten Swallow the Sunin uuden albumin nimikin jo kertoo: ”When A Shadow Is Forced Into The Light”. Albumi julkaistaan 25.1.2019.

Ennakkoon julkaistu ”Lumina Aurea” samannimiseltä EP:ltä toimi prologina tälle albumille. Raivio kertoo sen olevan biisi, jota hän ei olisi koskaan halunnut tehdä – koko Swallow the Sunin historian ehdottomasti synkin biisi. Siinä soi Raivion itsensä rakentama jouhikko, jonka kielet ja jousen jouhet ovat edesmenneen Aleahin hevosen harjasta. Siinä ääntelevät korpit on Raivio itse äänitteeksi tallentanut. Ja siinä puhuva tuska on tuskaa sen autenttisimmassa muodossaan. Ja tähän asettuukin merkittävä rajapyykki, sillä tämän jälkeen alkaa hivuttautuminen hiljaa kohti valoa. ”When A Shadow Is Forced Into The Light” – albumilla alkaa sisäinen dialogi, jossa rakkaus painii kuoleman ja tuskansa kanssa – ja voittaa painin. Tämä konkretisoituu aivan käytännössä Mikko Kotamäen puhtaan laulun sekä bläkkiskärinän ja matalan murinan vuorotteluna. Nyt jos koskaan näiden laulutyylien vuorottelu on osuvaa.

Albumin nimikkobiisi ”When A Shadow Is Forced Into The Light” aloittaa matkan ylöspäin jykevästi ja ylväästi. Raivion tavalle säveltää täytyy kyllä nostaa hattua. Musiikki on saanut virrata vapaana ilman minkäänlaista väkisin istuttamista, ja se myös kuuluu, varsinkin aiheiden hyvin orgaanisessa kehittelyssä. Esimerkiksi kertosäkeen melodialle rakennetut vasta-aiheet, jotka vahvistuvat loppua kohden, muistuttavat itse asiasssa 1700-luvun wieniläisklassismin kehittelykeinoja, jotka vedettiin taitavasti melkein kuin hatusta. Tämä yksi, selkeä piirre leimaa oikeastaan kaikkia näitä viimeisimpiä Raivion luomuksia, ja kertoo siitä, minkälaisen luomisvimman vallassa on oltu, kaiken tapahtuneen keskellä. Myös välttämätöntä syvyyttä ja kontrastia tuoneet black metalin tehokeinot ovat kietoutuneet suveereenisti materiaaliin. Mutta tässä on hyvä muistaa, että ilman esim. Mikko Kotamäen laajaskaalaista osaamista ei tämä olisi ollut edes mahdollista. Tuntuu, että Swallow the Sunin mastermind ei todellakaan kysele tulkitsijoidensa rajoja, vaan paukauttaa esille materiaalia, johon on vain tartuttava kuin härkää sarvista ja tarvittaessa ne rajat yksinkertaisesti siirtyvät. Ehkä vielä enemmän tämä päti Tomi Joutsenen laulusuorituksiin Hallattaressa. Mutta näin sen pitää kunnianhimoisessa musiikissa ollakin.

Crimson Crown” avaa rauhallisen ja seesteisen näkymän sisimpään, joka on ammentanut ilmeisen paljon lohtua Pohjolan metsien keskeltä. Raivion itsensä äänittämät korpit kertonevat paljon enemmän kuin mitä ensikuulemalta voi ymmärtää. Sanoitukset viittaavat edesmenneeseen satakieleen, Aleahiin, jonka hienovaraisen ja kauniin läsnäolon täyttämää koko albumi on muutenkin, aina nimeään myöten. Puhtailla lauluilla ja puheella tulkitut näkymät ovat niin herkkiä, että aristelen koskea koko materiaaliin. Aidon jousikvarteton doom-muunnos, kaksi selloa, altto ja viulu, sivelee vienosti mieltä. Kuin muistot, jotka sipaisevat kämmenselkää hellästi, lähes huomaamatta. Haavat parantuvat.

Firelights” kanavoi upeasti uusia elementtejä laahaavaan puhtaaseen lauluun ja kärinään: urkusoundit ja jousien pizzicato-kuviot laajentavat ja värittävät maisemaa. Painajaiset välähtelevät takaraivossa ja voimasointuliikkeiden muodostamat rinnakkaiskvinttikulut särähtävät raakalaismaisesti. Mutta soihdut palavat yön pimeydessä ja matka jatkuu. Sen täytyy jatkua.

Ennakkoon julkaistu ”Upon The Water” tuo alkajaisiksi mieleen Wolfheartin ja Tuomas Saukkosen luonnonlahjakkaan melodiantajun ja melodisen death metalin kauneuden ylipäänsä. Mutta Raivion sävellystyyli näyttää nopeasti omat tutut elementtinsä, tyypilliset melodian kulkunsa yhdistettynä omanlaiseensa soinnutustapaan. Ja tässä tapauksessa toki juuri tämänhetkiset tunnelmat. Molemmille hienoille säveltäjille on kuitenkin tyypillistä pikkutarkka nyanssien kirjo, vuolas mielikuvitus ja vahva materiaalin hallintakyky. Ja tietysti molempien töitä leimaa korkeatasoinen tuotanto. ”Upon The Water” alleviivaa viimeistään, mistä tämä levy on tehty. Vuodatettu sisin asettuu kipeästi mutta kuitenkin niin luonnollisesti musiikin vietäväksi. Haava ei vuoda enää, mutta arpi on jäljellä. Doomin hitaus antaa vahvat välineet käsitellä raskaita sisäisiä tuntoja, mutta myös ihan tahtiviivojen välistä aikaa elpyä ja maalata valtavia musiikillisia näkymiä, varsinkin nyt kun mustaakin mustempi metalli jysäyttelee satsiin piikkejään. Voi vain sanoa, että hienosti kudottu biisi taas, on se.

Stone Wings” nousee vähitellen hiljaisuudesta kohti monikerroksellisempaa satsia. Erilaisten vokaalien, harmonikkasoundin ja jousien käyttö värittää ja elävöittää mielenkiintoisella tavalla biisiä loppuun saakka. Ja tästä tuleekin mieleen, kuinka tälle albumille löytyy yhtymäkohtaa venäläisen Anton Belovin luotsaaman Kauan-yhtyeen tuotannosta, varsinkin sen konseptialbumista ”Sorni Nai” (2015). Hidastempoista doomia, luonnon voimia, bläkkisvaikutteita ja matalan alttoviulun hivelevää sointia yhdistelevä kokonaisuus kertoi niin ikään traagisen tositarinan Uralilla menehtyneestä vuorikiipeilijäryhmästä. Belovin tapa säveltää, soinnutuksineen päivineen, on kuitenkin lähempänä länsimaisen taidemusiikin traditioita. Mutta Belovin riveissä vaikuttava Anatoly Gavrylov on sen tyyppinen alttoviulisti, että mikäli Raivio jatkossakin harkitsee aitojen jousien käyttöä musiikissaan, tässä tulisi vinkkinä yksi loistava muusikko, jonka taidot ja ideat voisivat tehdä hyvää myös Swallow the Sunin kunnianhimoisille musiikkikonstruktioille.

Clouds On Your Side” liukuu kauniisti etäisenä, jollain tavoin feminiinisenä, kuin uni. Ranskankielinen puheosuus, joka ymmärtääkseni loppuu sanoihin toisen päivän löytymisestä (futuurimuodossa), heijastelee toivoa ja uutta elämää.

”Here On The Black Earth” avautuu hyvin verkkaan funeral doomin tunnelmissa, jota kuitenkin duuripohjaiset laajennetut soinnut rikkovat. Ja äkisti päälle puskeva rääkylaulu vetäisee terävin kynsin kuvaa rikki. Tässä kulminoituu paljonkin koko albumin ideaa. Raivio sanoi päässeensä rauhaan sen asian kanssa, ettei koskaan pääse rauhaan tämän asian kanssa. Miten ihmeellinen työkalu ja tunteiden käsittelypaikka musiikki voikaan olla, jälleen ihmettelen. Mitä ihmiskunta edes olisi ilman musiikin lahjaa?

”Never Left” päätösraitana jättää ylvään tunnelman jälkeensä. Sen epilogimainen ja ehkä jollain tavoin seesteinenkin, katharsiksen läpi käynyt olemus kertoo oleellisen. Tässä se nyt on, tämän mastermindin avattu sisin musiikkiin puettuna ja taitavien muusikkojen yhteistyönä syntynyt artefakti. Kunnianosoitus edesmenneelle elämänkumppanille ja artistille, Aleah Stanbridgelle. Konteksti, johon tämä albumi asettuu, on kieltämättä erittäin koskettava ja vetää musiikkikirjoittajankin hiljaiseksi. Toisaalta juuri nämä vuodet ja juuri nämä teokset, aina Swallow the Sunin”Songs From The North” (2015) – tripla-albumista lähtien, kertovat musiikin uskomattomasta terapeuttisesta voimasta. Aleahin muisto elää Trees of Eternityn ja Hallattaren koko olemuksissa, ja saanee jatkoa hänen postuumina ilmestyvän sooloalbuminsa muodossa myöhemmin. Swallow the Sun taas itsessään on käynyt sellaisen mullistusprosessin läpi, että tämän jälkeen siltä voinee odottaa melkein mitä vaan. Nämä ovat niitä päiviä, kun olen ylpeä suomalaisuudestani. Niitä päiviä kun kannan ylpeästi sisälläni tietoisuutta suomalaisesta mielenmaisemasta, sen sitkeydestä, sen kallioperään juurtuneista, vahvoista juurista ja siitä erityislaatuisesta lahjakkuudesta, mitä tästä maaperästä nousee.

9+/10

Kappalelista:
1. When A Shadow Is Forced Into The Light
2. The Crimson Crown
3. Firelights
4. Upon The Water
5. Stone Wings
6. Clouds On Your Side
7. Here On The Black Earth
8. Never Left

Swallow the Sun facebookissa

Kirjoittanut: Sirpa Pelli

Kommentit