Yhdysvaltalainen White Wizzard on ainakin yhdellä tapaa hyvin erikoinen yhtye, nimittäin siinä missä valtaosa nykyajan metalliyhtyeistä yrittää ainakin jollain tapaa uudistua, niin White Wizzard ui ikään kuin vastakarvaan. Yhtyeen debyyttialbumi ”Over The Top” oli kuin täydellisesti brittiläisen 80-luvun heavy metallin oppikirjasta, kun taas kakkosalbumina julkaistava ”Flying Tigers” alkaa jossain määrin muistuttaa jo enemmän 70-luvun lopun hard rockia.

Levyn ensikuuntelut olivat jokseenkin helppoja ja parhaimmat hitit kuten ”West L.A. Nights” sekä ”Night Train To Tokyo” löytyvät jotakuinkin samoin tein, ja nostavat tunnelman kattoon. Kunnes muutaman kuuntelukerran jälkeen alkaa itseäni ihmetyttää eräs seikka: miksi olen aina yhdeksäntenä kuultavan mahtipontisen, liki 10-minuuttisen ”Demons And Diamondsin” jälkeen valmis aloittamaan levyn jo alusta? No, tässäpä teille syy; edellä mainittu kappale on vielä ihan kohtuullinen, tuoden hitaimmissa kohdissa mieleen itsensä Black Sabbathin. Tämän jälkeen kuultava ”Dark Alien Overture” onkin sitten aivan käsittämätön instrumentaali progeilu, joka ei sovi levylle, ei sitten millään. Ja kun perään kuultavat ”War Of The Worlds” sekä ”Starman’s Son” ovat korkeintaan keskinkertaisia täytekappaleita, on levyn tunnelman lässähtäminen tässä kohtaa lähes käsittämätön. Pistää miettimään, että mikä järki tässä edes oli kun pituuttakin levyllä on yli tunnin verran.

Puhuttaessa levyn alkutaipaleista, hoitaa White Wizzard hommansa edelleen tyylillä läpi. Se koukuttaa kuuntelijansa tarttuvilla kertosäkeillään, juuri niin kuin tämänkaltaisessa musiikissa pitääkin. Vokaaleissa Wyatt Anderson tekee työnsä mallikelpoisesti, ja miehestä tulee todennäköisesti yksi suurista legendoista tulevaisuudessa. Edes suhteellisen hempeät, nekin 70-luvulle suuntautuvat, soundit aiheuta minkäänlaista ongelmaa. Lukuun ottamatta liian lujalla soivaa bassoa, mikä ei olisi niin suuri ongelma, jos basistina toimiva Jon Leon malttaisi edes hetkeksi lopettaa kikkailun ja hoitaa sitä basistin perustehtävää, komppausta.

Led Zeppelin, Thin Lizzy, Deep Purple ja Uriah Heep, siinä muutamia nimiä, jotka tulevat mieleen uutta White Wizzardia kuunnellessa. Toki yhtyeellä on silti vielä oma tunnistettava soundinsa, eikä se sieltä mihinkään katoa vaikka yrittäisivät seuraavalla levyllä 60-luvulle asti. Hieman ristiriitaiset ajatukset ”Flying Tigers” kuitenkin jättää. On tavallaan hienoa, että yhtye yrittää tällä tavalla ”uudistua” eikä jämähdä paikoilleen valtaisan suosion saaneen debyytin takia. Silti pistää hieman mietityttämään, että oliko noin massiivinen paketti, joka sisältää ison osan hömppähumppaa, aivan täysin loppuun asti ajateltu veto? Jos esimerkiksi oma suosikkini ”West L.A. Nights” olisi kuultu levyn lopetuskappaleena, olisi kenties voinut jopa antaa anteeksi hieman keskinkertaisemmat välikappaleet. Nyt tästä jää loppupeleissä hieman se surullisen kuuluisa paskan maku suuhun.

6/10

Kappalelista:
01. Fight To The Death
02. West L.A Nights
03. Starchild
04. Flying Tigers
05. Night Train To Tokyo
06. Night Stalker
07. Fall Of Atlantis
08. Blood On The Pyramids
09. Demons And Diamonds
10. Dark Alien Overture
11. War Of The Worlds
12. Starman’s Son

http://www.facebook.com/WhiteWizzard

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Kirjoittanut Riku Mäkinen