Whitechapel – Mark of the Blade

Kirjoittanut Tom Frankton - 12.7.2016

Whitechapel on ehdottomasti yksi deathcoren ykkösnimistä ja on muun muassa lajitoverinsa Suicide Silencen kanssa onnistunut nostamaan tuon mielipiteitävä jakavan alagenren suosiota hyvinkin korkeisiin sfääreihin. Parisen vuotta sitten julkaistu ”Our Endless War” esitteli kuitenkin bändistä hieman uudistetumman version virtaviivaisemman soundin ja selkolukuisemman logon myötä, jakaen fanien mielipiteitä. Minuakaan ei kyseinen levy sen koommin säväyttänyt, enkä sen myötä odottanut sen kummempia bändin seuraavalta levyltä. Yllätyin kuitenkin positiivisesti, sillä levy on yllättävän kiinnostava kokonaisuus.

Tokikaan lätty ei mitään ykköspriimaluokkaa ole: esimerkiksi levyn (ja sen nimikkokappaleen) nimi aiheutti allekirjoittaneessa huvitusta, sillä juuri viime vuonna bändi julkaisi lähes samannimisen ”Brotherhood of the Blade” -DVD:n. Huvituslinjaa ennen itse levyn kuuntelemista jatkoi fakta, että siltä sattuu myös löytymään ”Brotherhood” -niminen kappale. ”X of the Y” -nimet ovat jo niin läpi kaluttu alue, että lähes kaikki kyseisen kaavan potentiaalinen säväytysvoima on kadonnut ylikulutuksen myötä. Tietenkään tästä ei millään järjellä hirveän jykevää miinusta voi antaa, vaikka nimi onnistuikin vähentämään ennakkokiinnostustani levyä kohtaan huomattavasti. Kenties juuri tämä odotusten vähäisyys olikin syy, miksi päädyin saamaan levystä niin paljon irti.

Yksi yleinen valituksen aihe ”Our Endless War” -levystä tuntui olevan liian suuri virtaviivaistuminen huomattavasti kappalepohjaisemman tyylin myötä. Toki bändillä niitä ”perusrakenteellisia” säkeistö-kertsi-säkeistö-kertsi -kappaleita on menneisyydessä ollut, mutta tämä on tuntunut aiemmin olevan huomattavammassa roolissa. Aiemman levyn vihaajien suruksi voin todeta, että ”Mark of the Blade” jatkaa tätä linjaa, vaikkakin tällä kertaa kappaleet tuntuvat huomattavasti kiinnostavammilta. Bändi on onnistunut luomaan oikein mukavaa dynamiikkaa kappaleiden sisältäessä mukavasti monipuolisuutta. Tämä kuuluu ehkäpä parhaiten ”Bring Me Home” -kappaleessa, josta kuitenkin lisää myöhemmin. Siinä missä viime levyn tunnetuin ralli ”The Saw is the Law” (josta en itse vieläkään ole onnistunut pitämään) tuntui olevan samaa tööötötööötötöötöö-jynttää läpi kappaleen, lähes jokainen tämän levyn kappaleista on yksinkertaisesti mahtavaa kuunneltavaa. Edes yli neljä minuuttia kestävä ”Brotherhood” -instrumentaali ei onnistu käymään tylsäksi.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Levyn tuotanto on aivan häkellyttävän paljon parempaa kuin viime levyllä. Kitarat eivät kuulosta yhtä kliinisen tylsiltä, rummuissa on mukavasti tekstuuria ja bändin kolmen kitaran suuntausta on käytetty hyvin erinäisten taustafilleröintien myötä. Tämä rikas äänimaailma nousee oikeuksiinsa ”A Killing Industry” -kappaleen viimeisen kolmanneksen alkuvaiheilla: yksi kitara möyhii matalalta, samalla kun kaksi muuta kitaraa soittavat päälle kahta korkeampaa, keskenään riitasointuista kuviota, ikään kuin muodostaen soundillisen betoniseinän, jonka huippua koristaa sotkuisa kasa piikkilankaa. Aiemmin mainittua dynamiikkaakin kappaleessa on, sillä seuraavaksi soiva pomppuhevimäinen bassottelu luo mahtavasti kontrastia, ja nostattaa kappaleen mahtavasti loppuhuipennukseensa.

Ennakkokuhinaa levystä aiheutti tieto siitä, että levy tulisi myös sisältämään Phil Bozemanin puhdasta laulua. Yllättävän moni tuntui olettavan, että levy olisi sitä täynnä, mutta lopputulos on enemmän Lamb of Godin viimeisen kahden levyn linjalla, eli sitä ei siis kuulla kovinkaan paljoa. Eniten puhdasta laulua löytyy aiemmin mainitusta ”Bring Me Home” -kappaleesta, jossa kumpikin laulutyyli on yhtä suuressa roolissa. Kappale onkin yksi levyn muistettavimmista kappaleista hyvin erilaisen tunnelmansa ja loistavan rakenteensa myötä, sillä kappale sisältää oikein mahtavan ja tunnelmallisen C-osan, tuoden kovasti mieleen Slipknotin. Bozemanin puhdas lauluääni tuokin mieleen Corey Taylorin vastaavan. Levyn päättävä ”Decennium” sisältää myös puhtaampaa laulua, mutta siinä laulu jää enemmän taustarooliin antamaan lisäväriä kappaleelle.

Yllätyin hyvin positiivisesti, mutta onhan niitä vähemmän positiivisiakin puolia. Kappaleiden lyriikat ovat toki tunnelmallisia ja kappaleisiin sopivia, mutta niistä jää puuttumaan niin paljon syvyyttä ja särmää, etten sitä voinut olla huomioimatta. Kyllä, levyllä kuulemme muun muassa aina yhtä kekseliään huudahduksen ”I don’t give a fuck”. Myös ”Elitist Ones” -kappaleen kertosäkeen riimaus jäi kovasti häiritsemään, sillä kaikki lauseiden loput tuntuivat rimmaavan. Kyseinen osa on kuitenkin oikein tarttuva, joten ei siitä sen kummempia. Vaikka levy siis pieniä ärsyttävyyksiä sisältää, jäi siitä kuitenkin yllättävän positiivinen vaikutus. Levy on helposti eheämpi ja kiinnostavampi kuin edellinen, ja monipuolisuutta riittää. Toivottavasti tätä saisi piakkoin todistaa liveolosuhteissa täällä Suomessakin.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen