Kohtalo toi heidät jälleen yhteen. Tuo markkinointiosaston kehittelemä lausahdus oli liikaa David Coverdalelle vuonna 1984. Hän oli vakaasti sitä mieltä, että pankkitilien saldojen ylitykset toivat Deep Purple Mark II -kokoonpanon takaisin elävien kirjoihin. Massiivinen ego piti ainoina oikeina versioina yhtyeestä niitä muodostelmia, joissa hän itse lauloi, ja jäi suunnittelemaan revanssia. Vuosia myöhemmin herra Coverdale ilmaisikin halunsa kasata uudelleen yhteen Mark III -miehistön. Suunnitelma kariutui Jon Lordin kuolemaan, mutta yksi kaikkien aikojen rock-kukoista oli päättänyt viedä homman tavalla tai toisella maaliin asti. Lopputulos on nyt kaikkien halukkaiden kuultavissa.

”The Purple Album” heittää Whitesnaken takaisin vuosiin 1974 – 1975, aikaan, jolloin DP latasi tiskiin levyt ”Burn”, ”Stormbringer” ja ”Come Taste The Band”. Onko kyseessä aito kunnianosoitus ja ympyrän kiertäminen takaisin siihen pisteeseen, mistä Daven ura ampaisi kunnolla nousuun? Vai onko ideapankki tyrehtynyt niin pahasti, että ainoa mahdollisuus on vanhan materiaalin kierrättäminen?

Kun muut Purplen musiikkia määrittävät tahot eivät ole paikalla, muuttuu myös lähestymistapa. Poissa ovat viittaukset funkiin, souliin ja jazziin. Valkokäärmeen versiot korostavat vahvasti keulahahmonsa ikuista rakkaussuhdetta bluesiin, valkoisen miehen näkemyksenä aiheesta tietenkin. Muuten sovituksia ei ole sorvattu uusiksi mitenkään radikaalisti. Mitä nyt ”Sail Awayn” sielukkaan ylevä imu on vaihtunut akustiseen tunnelmointiin ja Hammond ynnä muut koskettimet on heitetty monessa kohtaa yli laidan.

Kitara puskee esille vahvana, suurena ja päällekäyvänä. Whitesnaken nykyiset keppimiehet saavat luukuttaa sydämensä kyllyydestä, ja itse maestron pullistelu on enimmäkseen entisellään. Laulaja toteuttaa samaa periaatetta kuin aikoinaan Deep Purplen keulilla. Hän sulkee silmänsä ja antaa palaa niin perusteellisesti kuin vain palkeista lähtee. Pienimuotoisuus tai vähäeleisyys eivät ole koskaan sopineet Davidin kuvioihin. Hän on aina halunnut olla suurin ja kaunein. Toki tässä hävitään paljonkin nuoruuden hurjimmille  suorituksille, mutta asenne on ennallaan. Ja Glenn Hughesin lauluosuuksia ei tule juurikaan ikävä, vaikka olisikin mielenkiintoista arvioida yhteistyön tuoreita hedelmiä. 1970-luvulla sinänsä loistava lopputulos tuntui syntyvän vastakkainasettelusta ja ei aina niin positiivisesta kipinöimisestä.

Levyn punainen lanka on vetreästi kulkeva, vanhan koulukunnan hard rock. Kuulijan tehtäväksi jää lähinnä tehdä päätös. Antautuako päivityksen edessä vai suosia alkuperäistä? Itse taidan kääntyä vapaammin hengittävien originaalien puoleen, mutta ymmärrän hyvin niitä, jotka arvostavat uusien näkemyksien vahvaa testosteronilatinkia. Ja mikäli Ian Gillanin jälkeinen 1970-luvun Deep Purple materiaali on jäänyt hämärän peittoon, on tässä mitä oivallisin tapa aloittaa tutustuminen pätevöityneen oppaan avustuksella.

Vaikka kokonaisuus luiskahtaa ajoittain tylsän pullistelun puolelle, veikkaan, että kukaan ei hoitele tätä tyylilajia paremmin vuonna 2015. Kakarat, te olette hävinneet kisan. David Coverdale ylittää maalilinjan ensimmäisenä kaikkien näiden vuosien jälkeenkin, rakastelee teidän naisianne ja juo teidän viinat.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

8/10

Kappalelista:

1. Burn
2. You Fool No One
3. Love Child
4. Sail Away
5. The Gypsy
6. Lady Double Dealer
7. Mistreated
8. Holy Man
9. Might Just Take Your Life
10. You Keep On Moving
11. Soldier Of Fortune
12. Lay Down Stay Down
13. Stormbringer

Whitesnake Facebookissa

Kirjoittanut: Miikka Tuovinen