Wilderunin herkän massiivinen “Epigone” vie kauas, mutta tuo lähelle
Bostonilainen kokoonpano Wilderun avaa progevuoden 2022 upeasti. Kymmenen vuoden ikään tänä vuonna pääsevä bändi laajentaa uudella levyllään horisontteja, isosti.
Vuoden 2019 teatraalinen, värikäs ja mahtipontinen “Veil of Imagination” oli onnistuminen, joka nosti bändiä suurempaan suosioon. Koronapandemia iski uuden levyn saatekirjeen mukaan vaikeaan aikaan juuri, kun isompaa keikkaa oli tarjolla. Uusi tuotos “Epigone” on edelleen elokuvamaista ja suuruudenhullua tuotantoa, mutta introspektiivisemmällä lähestymistavalla. Levy kertoo eräänlaisesta taiteilijaminän kriisistä.
Siinä, missä edeltävä levy piirsi jylhää ja avarasti aukeavaa maisemaa, “Epigone” on pysähtyminen keskelle raamatullista ukkosmyrskyä. Levyllä menee tovi aikaa ennen kuin se pääsee täyteen vauhtiinsa. “Exhaler” on akustinen, folkahtava intro, joka johdattelee kuulijaa rauhalliseen itsetutkiskeluun. Moni progebändi olisi avannut levyn näyttämällä avauskappaleessa kaikki aseensa. Wilderunilta löytyy kypsyyttä oman tien kulkemiseen, se on yksi neljänneltä levyltä paistava asia.
Mainos päättyy
“Woolgatherer” avautuu edelleen pidättyväisesti, mutta 14 minuutin kestollaan tekee aikamoisen kierroksen bändin ulottuvuuksiin. Löytyy sinfonisia osuuksia, kepeästi näppäiltyjä folk-osioita, vuorostaan death metaliin nojaavia energiapurkauksia. Kakkosbiisi etenee jatkuvasti uusiin suuntiin ja kohoaa kappaleena elokuvamaiseksi.
Täyteen vauhtiin päästään “Passengerissa”, joka räjähtää kuin orkestraalinen supernova. Tuplabasarit jauhavat taustalla väkivaltaisesti, laulaja Evan Anderson Berryn rääkyessä dramaattisen Opeth-henkisesti. “Passenger” on kappale, joka pääsisi komeasti oikeuksiinsa täyden sinfoniaorkesterin ja kuorojen kanssa. Kolmosbiisissä päästään kiinni siihen, mikä on tämän musiikkityylin ydin. Hakusanoja: “elämää suurempi”, “eskapistinen”, “valtava”.
Joskus musiikki tuo lähemmäs todellista maailmaa, joskus vie matkalle pois sieltä. Wilderunin meininki on jälkimmäinen. Levy vaatiikin oikeanlaista hetkeä ja asennetta, sekä halua antautua vietäväksi. Ei Taru Sormusten Herrasta -saagaankaan uppoutuminen onnistu ihan joka päivä.
Mainos päättyy
“Identifier” on kappale, jonka loiston kuuleminen vei useamman kuuntelun. Säkeistön groovelle aseteltu riffi on, hieman banaalisti sanottuna, voimauttava. En muista kuulleeni vastaavaa riffiä missään muualla. Todellakin ainutlaatuinen. Myöhemmin kappaleessa viedään samaa riffipohjaa raskaamman paahdon päälle, mikä tuo kappaleeseen sopivaa koheesiota. Plus se, että samaisen riffin kuuleminen uudestaan rouheammilla säröillä on sanalla sanoen mahtavaa. Välillä biisit meinaavat liukua ohi ilman tarttumapintaa, mutta sen “Identifier” välttää.
Elektronisin samplein höystetty tunnelmapala “Ambition” jarruttaa hetkeksi ennen levyn kliimaksiosiota, neliosaista “Distraction”-sarjaa. Harmittelin levyä kuunnellessa alkuun sitä, että kokonaisuudesta puuttuu “Far from Where Dreams Unfurlin” kaltainen totaalinen jyrä.
Pienen kypsyttelyn jälkeen olen löytänyt jyrän biisistä “Distraction II”. Upea sävellys alkaa kuin meren horisontin takaa kaikuvasta, pahaenteisestä kitarasta. Jatkamme hetken hermostuttavan kuuloisella dempatulla näppäilyllä, minkä jälkeen taivaat aukeavat. Kiivaasti etenevä poljento lähtee aivan käsistä ja iskee kuulijan kliimaksihermoon kuin massiivisimmat Moonsorrowin räjähdykset. Revenneeltä taivaalta sataa asteroideja ja tsunamit törmäävät toisiin tsunameihin. Vuoret halkeavat, kuulija imeytyy kilometrien korkuiseen tornadoon.
Kaikkiaan “Distraction”-nelikko on vaiheikas ja eeppinen loppurutistus levylle, mutta siltä jää uupumaan jotakin. Ehkä toistuvia melodioita tai koukkuja, tai pidempiä tunnelmoinnin hetkiä.
Wilderun osoittaa jälleen kykenevänsä tuomaan jo monenkirjavaan genreen uutta visiota. Bändi onnistuu kuulostamaan vain itseltään, vaikka tyylillisiä vaikutteita kuuluukin esimerkiksi Opethin ja Devin Townsendin suunnilta. Wilderun näyttää tietävän konventiot hyvin, sillä se onnistuu välttämään kliseet ja helpot yllätykset. Sen lisäksi hulppeita soittotaitoja näytetään tyylikkäästi ja säästelemättä, mutta hallitusti. Kun kitarasooloja levyllä kuullaan, vaikuttavat ne kertovan tarinaa kuin Pink Floydilla konsanaan.
“Epigone” on väritetty satavärisellä paletilla, ja jonkin ihmeen voimin tässä onnistutaan. On hienoa nähdä, miten yhtye löytää itsensä uudesta paikasta edelleen kuulostaen tutulta. Progressiivinen metalli on genre, jossa itsen uudistaminen on ansio ja toisaalta myös vaatimus.
Levy on herkkä, emotionaalinen, kaoottinen, piinaava, raskas ja ylevä. Tällaisia adjektiiveja mahtuu yleensä edellä mainitun kanadalaissedän levyjen kuvailemiseen ja myös ylistämiseen. Tällä eri napojen intensifioimisella Wilderun onnistuu tekemään poikkeuksellisen musiikillisen teoksen, joka eskapistisuudestaan huolimatta tavoittaa jotain inhimillisen kokemuksen ytimestä.