Yksi vuoden parhaimmista hardcore- ja metallikinkereistä, With Full Force Summer Open Air, juhlittiin jälleen kerran onnistuneesti Roitzschjoran pienlentokentällä Leipzigin läheisyydessä. Ajoittain tuli erittäin kuumat paikat, sillä lähes kestämätön +40 asteen helleaalto helli vähän liikaakin ja asetti haasteita jaksamiselle niin 30 000-päiselle yleisölle kuin bändeille ja muullekin festariväelle, mutta tiettävästi kaikki selvisivät koitoksesta kunnialla, eikä kenellekään käynyt sen pahemmin. Sunnuntai-iltaa kohden helle kulminoitui vielä kovaan ukkosmyrskyyn, jonka takia neljä viimeistä bändiä joutuivat valitettavasti perumaan keikkansa. Tämän vuoden WFF jäänee monelle mieleen yksinä kuumimmista, hikisimmistä, mutta samalla kovimmista festivaaleista koskaan.

Perjantai

Ensin piti tietenkin ajella hieman harhaan, kuten asiaan kuuluu, mutta leiri löytyi pian ja saavuin paikalle alkuillasta juuri sopivasti Carcassin aloitukseen. Viime vuoden Summer Breeze:ssa bändi jäi valitettavasti näkemättä, joten oli iloinen yllätys että toinen mahdollisuus tuli näinkin pian. Old school death metal kelpasi itselle ja niin myös yleisölle, mitä oli kerääntynyt mukavanlainen joukko ja joka puhkesi huutoon ”1985”-intron kajahtaessa kun death metal/grindcore-veteraanit saapuivat lavalle. Heti perään paukahti ”Unfit For Human Consumption”, joka sekin on uusimman vuonna 2013 ilmestyneen ”Surgical Steel”-levyn tuotantoa. Eturivistön tukka heilui ja pittikin pyöri alusta saakka ilman kummempia kehotuksia; tässä vaiheessa päivää ei ollut enää niin infernaalisen kuumakaan. Bändi itse oli hyvässä vedossa, pölynkuiva brittihuumori lensi eikä meno osoittanut missään kohtaa väsymisen merkkejä. Suurin piirtein puolessa välissä kuultiin myös ikivihreä ja aina niin loistava ”Corporal Jigsore Quandary”, jota itse odottelinkin jo innokkaana – olihan biisi ensimmäinen koskaan kuulemani Carcassin kipale. ”Heartwork” kääräisi energisesti tunnin pituisen setin pakettiin, joka oli sopiva sekoitus uutta ja vanhaa. Eipä tästä motkotettavaa juuri löydy.

Ilta alkoi vaihtua yöksi ja perjantain pääesiintyjän kunniapaikalla oli suurta suosiota nauttiva metalcore-bändi Parkway Drive. Australialaispumppu näytti olevan erittäin odotettu esiintyjä, sillä kenttä oli ääriään myöten täynnä eikä fotopitille tahtonut päästä edes kyynärpäätaktiikalla. Keikka avattiin suurella konfettisateella ja ”Wild Eyes”-biisillä, jonka alkukuoro suorastaan pakotti laulamaan mukana. Konfettipläjäyksiä ja pyrotaidetta ei säästelty illan aikana ja myös lava oli koristeltu mm. erilaisilla lipuilla illan pääesiintyjän ansaitsemalla tavalla. Energinen laulaja-nokkamies Winston McCall otti yleisön haltuun alkusekunneista lähtien, kiitteli runsaslukuista yleisöä ja vaikutti muutenkin olevan hyvällä tuulella sekä iloinen saadessaan esiintyä taas WFF-yleisölle. ”Sleepwalker”-biisin tahtiin hän kehoitti koko yleisöä hyppimään, mikä näytti upealta screeniltä nähtynä ja taisin itsekin viimeistään siinä vaiheessa vähän heilua mukana. Illan ehdottomasti suurin pitti nähtiin ”Swing”-kappaleen aikana, jolloin pitti ylettyi vähintäänkin lavan yhdestä reunasta toiseen reunaan. Tähän asti meno oli aivan timantinkovaa ja massiivinen soundivyöry vieri tantereen yli panssarin lailla, kunnes tunnelma jotenkin lässähti uuden ”Vice Grip”-biisin myötä ja meno tuntui omaan makuun vähän laiskistuvan kyseisen vedon jälkeen. Kuuntelin vielä pari kappaletta, minkä jälkeen päätin kuitenkin siirtyä sivummalle vetämään henkeä, sillä vaikka oli jo keskiyö, monta tuntia olisi vielä edessä.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Knüppelnacht, tai vapaasti suomennettuna ”mäiskeyö”, oli alkamaisillaan. Tällöin telttastagella nähdään extreme-metallin taidonnäytteitä yön pikkutunneilla, mistä nimi alun perin juontaa juurensa. Paljon parempaa aloittajaa kuin Belphegor ei illalle juuri olisi voinut keksiäkään, sillä musiikki hyppii silmille, hyökkää ja on osin avoimen provosoivaa varsinkin lyriikkapuoleltaan. Eikä tietenkään saa unohtaa vuohenkalloja, luita saatika muita määrittelemättömiä sisuksia plus kaasunaamareita vakiorekvisiittana.  Luukutin tätä muutama vuosi sitten paljonkin, mutta viime vuosien tauon vuoksi ”Bondage Goat Zombie”-lätyn jälkeinen tuotanto on mennyt itseltäni vähän ohi, enkä tunnistanut suurinta osaa settilistasta, se kun keskittyi luonnollisesti enemmän uuteen tuotantoon. Pari tuttua vetoakin tosin mahtui joukkoon, ”Belphegor – Hell’s Ambassador” ja jo edellä mainitun albumin nimikkobiisi ”Bondage Goat Zombie”, jolloin itsekin innostuin moshailemaan. Vaikka tämä rokkaakin kovaa, niin hieman yllätyin suuresta yleisömäärästä – teltta oli mukavan täynnä lähes loppuun asti. Ei paha.
Tuttuihinkin tuli törmättyä ja sosialisoin hetken ajan ennen kuin kaverit lähtivät takaisin leiriinsä. Itse jäin odottelemaan Masteria, vaikka en bändiä juuri tuntenut etukäteen. Hypeä olin kuitenkin kuullut tähän asti sen verran, että päätin antaa kyseiselle death/thrash metal-ryhmälle mahdollisuuden ja käydä tsekkaamassa miltä tämä kuulostaa. Ja olihan se alkuun ihan jees, kunnes jossain ehkä neljännen ja viidennen biisin kohdalla kaikki alkoi kuulostaa ihan samalta enkä juuri erottanut, milloin biisi loppui ja uusi alkoi. Tämä johtui varmaan myös aikaisesta aamuherätyksestä aiheutuneesta väsymyksestä, mutta jostain syystä ei tällä kertaa auennut. Siirryin sivummalle koomaamaan hetkeksi, sillä vielä piti jaksaa vähän aikaa.

Keräsin itseni ja siirryin taas teltalle, sillä vuorossa oli Suomen vaasalainen grindcore-ylpeys Rotten Sound, jota en ennen viime viikonloppua vielä koskaan ollut päässyt todistamaan livenä, joten eihän tätä saanut missata. Tarjolla oli sopivasti mättöä ja groovia, mutta kuitenkin täydellä voimalla festarin nimen mukaisesti, eikä bändi päästänyt yleisöä otteestaan missään vaiheessa. Jätkät vaikuttivat todella symppiksiltä ja vitsailivat sekä höpöttivät yleisölle niitä näitä aina biisien välissä, kaikki kuitenkin ammattimaisella otteella. Yleisö diggasi sekä pittasi antaumuksella ja väkeä oli edelleen paljon myöhäisestä soittoajasta huolimatta. Kyllä Niinimaa & Co. hoitivat homman hienosti kotiin!

Norjalainen pitkän linjan black/thrash metal-tykki Aura Noir aloitti melkein heti perään, ja hyvä meno sai yleisön heti mukaansa, vaikka pieni kato kävikin Rotten Soundin jälkeen. Lavalla huomion kiinnitti makeasti valaistu punainen Aura Noir-logo ja bändin solidi ja saumaton soitanta mitä kuunteli mielellään, vaikkei tuotanto niin tuttua olisi ollutkaan. Myös vuonna 2005 loukkaantunut Aggressor oli mukana soittamassa tuolin voimin, eikä se menoa mitenkään hidastanut. Tämä toimi aivan helvetin hyvin, black ja thrash metal vain sopivat yhteen kuin Immortal ja suippohattu. Jossain kello puoli neljän tietämillä jouduin kuitenkin luovuttamaan ja lähteä vetämään hirsiä, sillä silmät eivät vaan pysyneet enää auki. Vähän harmitti väliin jäänyt 1349:n keikka, mutta toisella kertaa.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Raportti ja valokuvat: Ida Korkiakoski