With Full Force Summer Open Air 2015 osa 2/2
Roitzschjoran pienlentokenttä täyttyi tänäkin vuonna hardcore- ja metallifaneista, eikä kylmäksi jättänyt bändikattaus eikä viikonlopun sääkään. Jos raportin ensimmäinen osa perjantain keikoista jäi väliin, voit lukea sen tästä.
Lauantai 04.07.2015
Viikonlopun hellehuippu saavutettiin lauantaina, jolloin oli suorastaan pökerryttävän kuuma. Keskipäivä meni hikeä pyyhkiessä ja hengissä selviytymisessä, eikä jääkylmä suihku tai varjokaan tuonut helpotusta kuin hetkeksi. Kun porotus myöhemmin iltapäivällä hieman hölläsi otettaan, lähdin katsastamaan lauantain menoja.
Mainos päättyy
Agnostic Front tarjoili lauantaipäivälle kunnon old school hardcore -tykitystä. Bändi oli aivan elementissään lavalla ja sai yleisön pauloihinsa heti alusta lähtien. Tosifaneja oli saapunut paikalle sankoin joukoin, pitti pyöri niin isompana kuin pienempänäkin versiona useissa osissa yleisöä ja monet biisit kirvoittivat myös yhteislauluja. Loppupuolella soitettu ”Gotta Go” pisti paikat lopullisesti sekaisin, sillä yleisö vain hyppi, töni ja lauloi mukana koko biisin ajan. Itselleni kyseinen poppoo oli uusi tuttavuus eikä loppujen lopuksi aivan minun heiniäni, mutta sen verran tarttuvia biisejä oli jätkillä, että pakkohan sitä oli vähän väliä jammailla mukana.
Saksalainen thrash-legenda Kreatorin veto oli juuri niin kova kuin osasin odottaakin. Viime keikasta oli päässyt vierähtämään jo muutama vuosi, joten uusinta oli ehdottomasti paikallaan. Näyttävä konfettisade ja ”Enemy of God” pitivät huolen aloituksesta, joka sai runsaspäisen yleisön moshaamaan ja huutamaan raivokkaasti mukana. ”War Curse” ja ”Awakening of the Gods” saivat aikaan myös valtavat lavan laidasta laitaan kulkevat pitit. Kunnioitettavaan ikään ehtineen bändin keikkakunto oli terästä, ja energia vyöryi lavalta yleisöön samalla voimalla kuin silloin vuosia sitten, kun näin bändin viimeksi. Myös miksaajat olivat tehneet tänään työnsä hyvin, koska osa biiseistä kuulosti aivan valtavasti paremmilta livenä kuin kotikaiuttimista – mieleenpainuvimpana esimerkkinä mainittakoon livenä aivan mieletön ja energialatautunut ”Phobia”. Soundin lisäksi myös lavarekvisiittaan oli panostettu monilla ja taas monilla vilkkuvilla näytöillä sekä savukoneilla mitään tietenkään säästelemättä. Samaa kaavaa noudatti koko keikka – täydellä voimalla alusta loppuun.
Monesta metallin lajista vaikutteita ammentava saksalainen Heaven Shall Burn on vuodesta toiseen yksi halutuimmista ja toivotuimmista kokoonpanoista näillä festareilla, mikä näkyi lauantain pääesiintyjän paikkana ja tupaten täynnä olevalla kentällä. Fotopittiinkin raahautuminen tuntui elämää suuremmalta missiolta. Tähän mennessä ehkä jo inflaationkin kokenut konfettisade poksautti keikan käyntiin ”Counterweight”-biisin paukkuessa taustalla. Bändi oli silminnähden otettu suosiostaan ja massoittain paikalle saapuneista faneista, kiitteli heitä useamman kerran ja huudatti yleisöä. Fanit tottelivat kernaasti, kun herra laulaja Bischoff komensi yleisöä pittiin, valtavaan wall of deathiin ja crowdsurffaamaan. Kaikin puolin jengi näytti tykkäävän, mutta itselleni bändi jäänee keskitason ihan jees -taustamökäksi, kun ei lukuiset koekuunteluyritykset ja kaksi nähtyä keikkaa tunnu oikein avaavan tämän orkesterin tuotantoa. Loppupuolella kuultu aggressiivinen ”Endzeit” nauhasateineen ehkä hieman pelasti tunnelmaa omalla kohdallani, mutta noin muuten bändi ei juuri herättänyt tunteita suuntaan eikä toiseen.
Mainos päättyy
Lauantain pääesiintyjän jälkeen oli viime vuoden tapaan tarjolla näyttävä ilotulitusshow, jonka jälkeen bileet siirtyivät telttastagen puolelle. Saturday Night Fever -illan aloitti Knorkator, eikä minulla ollut etukäteen muuta käsitystä koko bändistä kuin että kyseessä on jonkinlainen huumoriryhmä. Kun sitten saavuin aivan täpötäyteen telttaan, hymähdin ensialkuun hieman itsekseni, sillä ensimmäinen asia, jonka näin, oli pinkeissä pvc-pöksyissä sopraanolaulua ujeltava keulahahmo ja laulaja Stumpen. Ihan sitä odottanut, jos rehellisiä ollaan. Muukin bändi oli panostanut koomisiin asuihin, ja musiikin lisäksi itse show oli avainasemassa koko keikan ajan. Stumpen hyppi ja vääntyi mitä kummallisempiin asentoihin ja itse asiassa putosikin ”Ding inne Schnauzen” aikana lavalta valokuvaajien sekaan, mutta se ei Duracell-herran menoa hidastanut. Myös lehdistö sai oman parrasvalohetkensä show’ssa, sillä kolmannen biisin aikana Stumpen poimi osan kuvaajista – minut mukaan lukien – korkealle lavalle kuvaamaan hieman eri perspektiivistä. Yleisön bändi kietoi pikkusormensa ympärille ja yhteislaulu raikui koko keikan ajan ilman käskyjä. Tunnelma oli aivan katossa. Nämä jätkät tietävät, miten ihmiset saadaan viihtymään ja kuinka stand up -komiikan elementit, metalli- ja rock-musiikki sekä yleisössä pyörivä Stumpen-ihmispallo yhdistetään sulavaksi spektaakkeliksi. Lyriikkojen avautumiseen toki vaaditaan jonkin verran saksan kielen taitoa, mutta fiiliksestä sai kiinni varmasti aivan jokainen.
Knorkatorin lopetettua teltta tyhjeni lähes tyhjilleen, eikä se loppujen lopuksi kovin paljon enää täyttynytkään ennen Diablo Blvd’n aloitusta. Sinänsä sääli, sillä bändissä on paljon potentiaalia, mutta onneksi uteliaita ja jonkin verran tosifanejakin oli löytänyt paikalle. Laulaja Alex Agnew jututti yleisöä osittain ihan sujuvalla saksallakin ja kertoi Saksan olevan hänelle vähän kuin toinen koti. Lisäksi bändi on ensimmäinen belgialainen kiinnitys Nuclear Blastilla koskaan, mistä he olivat silminnähden ylpeitä ja kiittivät faneja vuolaasti tuesta ja uskomisesta heidän juttuunsa. Belgian pojat vetivät keikan uudeksi tulokkaaksi nähden vanhan konkarin tavoin ja yleisöllekin näytti jäyhä, pelkistetty rock maistuvan paremmin kuin hyvin. Settilistalle olivat tiensä löytäneet suurin osa omista lemppareistani, kuten energinen aloitus ”Builders of Empires”, tunnelmallinen ja rouhea ”Saint of Killers” sekä loppukirinä ”Black Heart Bleed”, joka lämmitteli hieman niskojakin. Suvereenia menoa, johon oli hyvä päättää lauantai ja siirtyä höyhensaarille.
Sunnuntai 05.07.2015
Viimeinen festaripäivä valkeni tällä kertaa onneksi himpun verran siedettävämpänä kuin eilinen, joten jaksoin lähteä liikkeelle edellistä päivää aiemmin. Päivä alkoi vauhdikkaasti Kontrustin tahdissa, ja täytyy sanoa, että bändi kuului koko festarin positiivisimpiin yllättäjiin. Itävaltalaisen crossover-ryhmän rock-painotteisessa musisoinnissa kuuluu niin hip hop- kuin pop-vaikutteet, ja ne toivat mukavan piristysruiskeen aikaiseen iltapäivään ja päivän muutoin raskaaseen tarjontaan. Tanssijalan vipattamista ei voinut estää, ja myös bändillä itsellään oli muuvit hyvin hallussa, täysillä mentiin kuumuudesta huolimatta. Mieleenpainuvimmat hetket olivat ”U Say What”, joka oli rankimmasta päästä ja sai yleisön nyökkäilemään ja moshaamaan mukana, ”Just Propaganda”, joka taas oli hieman hilpeämpi ja tanssittavampi ralli sekä hieman eksoottisempi, mutta sitäkin energisempi ”Bomba” keikan loppuun. Saatan kuunnella tätä jatkossakin.
Mainos päättyy
Virvoke- ja ruokailutauon jälkeen siirryttiin jälleen old school death metal -tunnelmiin, tällä kertaa Obituaryn säestämänä. John Tardy bändeineen tykitti ilman turhia alku- ja välipulinoita julman setin ilman sen kummempia kommervenkkeja, musiikki puhui puolestaan ja yleisössä tukka heilui kuten asiaan kuuluu. Tardyn rosoiset vokaalit sekä kitarariffittelyt kuulostivat tänään erityisen hyviltä. Ei keikka välttämättä maailmoja mullistava ollut, mutta vankkaa osaamista ja taattua laatua senkin edestä.
Arch Enemy on pahimman pölyn laskeuduttua miehistövaihdoksien jälkeen ehkä parhaassa vedossa aikoihin, ja keikkaa pukkaa säännölliseen tahtiin. Jonkin verran itsekin uusimmalle albumille lämmenneenä tykkäsin kuulemastani tänään erityisen paljon muun yleisön tapaan, vaikka vanhempi tuotanto kuulosti siltikin omaan korvaan kaikista mureimmalta, etenkin ”Dead Eyes See No Future”, ”My Apocalypse” ja ”Ravenous”. Tästä kuuluu kiitos tietenkin myös miksaajille. Alissa White-Gluz ja Michael Amott vetivät show’ta luonnollisesti etunenässä, mutta muustakin bändistä huokui eheä ja toimiva yhteistyö, mikä oli miellyttävää katsottavaa. White-Gluz huudatti yleisöä, yllytti pittiin ja yleisö totteli. Kaikin puolin vahva esitys, joka kuitenkin loppui jotenkin töksähtäen ilman ennakkovaroitusta. Tai sitten keikka oli niin hyvä, etten huomannut, miten nopeasti kolme varttia hujahtivat ohitse.
Päälavan edustalle alkoi olla jälleen kova tunku, ja aiheuttajana oli pian uuden albuminsa julkaiseva yhdysvaltalainen groove metal -jätti Lamb of God. Olen itse onnistunut bändin keikat aina jotenkin missaamaan, vaikka kuulopuheiden perusteella kyseessä onkin rautainen livebändi. Pääsin viimein todistamaan väittämät oikeiksi, sillä LoG meni heittämällä viikonlopun parhaimpien vetojen joukkoon. ”Desolation” rykäisi keikan käyntiin, eikä ”Ghost Walking” antanut senkään vertaa armoa. Uuden levyn materiaaliakin kuultiin ”512”- sekä ”Still Echoes” -biisien muodossa, joista varsinkin ensiksi mainittu aiheutti pakonomaista mukana nyökkäilyä ja moshausmeren yleisössä. Ei ole uusinta ”Sturm und Drang” –lättyä kehuttu turhaan, mikäli se kuulostaa yhtä hyvältä kuin maistiaiset tähän mennessä. Mortonin ja Adlerin kitarat murisivat nätisti ja soundi teki oikeutta myös Blythen örinälle, joka oli hyvässä vireessä. Blythellä riitti energiaa pienen kylän verran myös kreisihyppyihin ja kirjaimellisesti koko lavan haltuun ottamiseen, eikä hän päästänyt yleisöäkään helpolla huudatuksineen ja pittikäskyineen. ”Laid to Rest” ja ”Black Label” antoivat keikalle vielä viimeisen silauksen. Hieman jäi sellainen fiilis, että yleisö olisi halunnut vielä lisää…
Suicide Silence ei liene kummempia esittelyjä kaipaavan, olihan telttakin taas jo ihan täynnä paikalle saapuessani. Meno oli julmaa alkuminuuteista lähtien, ja bändi antoi lavalla kaikkensa ja vähän enemmänkin. Sama päti myös yleisöön, sillä pitti pyöri, tukka heilui ja crowdsurffaus kävi vilkkaana ilman eri kehotuksia. Eddie Hermidan laulutyöskentely oli vaikuttavaa seurattavaa, varsinkin työn fyysisyys, jota ei välttämättä tajua muutoin lainkaan näin maallikkona. Pilkuntarkka, brutaali soitanta oli hunajaa korville, enkä voinut olla itsekään moshaamatta mukana.
Mainos päättyy
Ehkä noin puolessa välissä keikkaa keskittymisen herpaannutti nopea pimeneminen ja kova tuuli, joka vienosti huojutti telttaa. Horisontissa häämötti lähestyvä pikimusta myrskyrintama, eikä se jäisi tällaisen superhelteen jälkeen miksikään pikkuiseksi sadekuuroksi. Lähestyvästä myrskystä oli ilmeisesti tiedotettu screeneillä myös yleisölle, mutta koska itse onnistuin missaamaan kaikki tiedotukset eikä täkäläisillä festareilla ole juuri kuulutuksia tai juontajia, joiden kautta viesti olisi mennyt varmasti nopeammin perille suuremmalle joukolle, tuli rintama aivan puskista, enkä ollut ainoa. Seurasin tilannetta hetken aikaa näköalatornista ja kun kävi selväksi, että kohta paukkuu ja kovaa, lähdin kohti autoa samalla kun aluetta ryhdyttiin tyhjentämään systemaattisesti. Sain myös tietää, että Suicide Silence jäi festarin viimeiseksi esiintyjäksi, sillä In Flames, Eisbrecher, Rotting Christ ja The Ruins of Beverast joutuivat valitettavasti perumaan keikkansa, joten muiden tavoin myös minä lähdin ennenaikaiselle mutta tunnelmalliselle kotimatkalle salamoiden välkkeessä.
Kovat kinkerit takana jokaisesta vinkkelistä katsottuna. Sääilmiöille ei pieni festarikävijä mahda mitään, mutta onneksi järjestäjät ottivat tämän huomioon ja tarjosivat ilmaisen juomavesipisteen ja luvan ottaa juomapulloja mukaan poikkeuksellisesti myös porttien läpi festarialueelle. Ruoka ja juoma oli inhimillisen hintaista ja maistuvaa, oheistoimintaa oli sitä halunneille ja myyntikojuja riitti, joskaan en itse ehtinyt näihin tutustua sen kummemmin. Soundi hiveli kuuloastia lähes jokaisella keikalla pientä vikinää lukuun ottamatta, bändit vetivät hienoja keikkoja ja muu henkilökunta hoiti tonttinsa mallikkaasti. Myrskytiedotukseen olisin kaivannut parannusta, sillä varoitus ei todellakaan tavoittanut kaikkia yhtä nopeasti, mutta onneksi vahingoilta vältyttiin. Myös yksi kysymys mietitytti niin itseäni kuin tuttujanikin – mihin jäi Jägermeister-torni tänä vuonna?
Raportin ensimmäisen osan voit käydä lukemassa tästä.
Kuvat ja raportti: Ida Korkiakoski