En ymmärrä, miksi Suicide Silencen laulaja Eddie Hermida väittää, että deathcore pysyy koko ajan samana eikä siinä tapahdu mitään mielenkiintoista. Genre on täynnä yhtyeitä, jotka mestarillisesti yhdistävät eri tyylejä ja uusia juttuja musiikkiinsa. Yhtyeitä, jotka rikkovat perinteisiä kappalerakenteita ja deathcoren helmasyntejä kuten jatkuvia breakdowneja ja pelkkää matalimman kielen avointa chuggailua. Bändit kuten Born of Osiris, Veil of Maya ja After the Burial yhdistelevät metalcoren melodisuutta deathcoren brutaaliuteen, Aversions Crown ja Rings of Saturn ovat äärimmäisen teknisiä ja monimuotoisia yhtyeitä, ja Fit For An Autopsy sekä Humanity’s Last Breath taas muokkaavat koko genren äänimaailmaa täysin uuteen uskoon. Näiden kaikkien väliin mahtuu myös Within The Ruins, joka on vuodesta 2006 asti julkaissut aktiivisesti musiikkia.

Within the Ruins aloitti melko perusmetalcorella, jossa ei ollut oikeastaan mitään erityistä. Tyyli on kehittynyt pikku hiljaa albumi kerrallaan, ja myös suosio on sitä mukaa kasvanut. Vaikka yhtyeen ensimmäisillä julkaisuilla ei ollutkaan mitään valtavan originaalia, oli yksi asia alusta asti selvää: bändi osaa soittaa. Yhtyeen perustajat ja pitkäaikaisimmat jäsenet, kitaristi Joe Cocchi sekä rumpali Kevin Mcguill, ovat kumpikin loistavia soittajia. On ihailtavaa huomata, että vaikka he ovat taitavia, eivät he missään kohtaa sorru sieluttomiin sirkustemppuihin. Tekninen osaaminen on yksi yhtyeen selkeimpiä vahvuuksia, ja bändin jäsenet myös tietävät sen. Tätä aspektia on hyödynnetty levystä toiseen, kunnes siitä on tullut selkeä osa bändin musiikkia. Otelautajumpan lisäksi Within the Ruins on kyltymätön riffi- ja groovetehdas – tönäise sitä, niin liukuhihna tuottaa sellaisia riffejä ja rytmejä, että pää varmasti nykii. Djentiksikin rinnastettavat, staccatona ja jatkuvasti synkooppeina soitetut riffit toimivat kaiken perustana samalla, kun melodiset kitaraleadit punovat kudostaan groovaavan rytmisektion ympärille. Kakun kuorruttavat Tim Goergenin karjunnat ja murinat. Tältä levyltä löytyy valtava annos hienoja riffejä ja grooveja, esimerkiksi kappaleissa ”Death Of The Rockstar”, ”Beautiful Agony” ja ”Incomplete Harmony”.

Edellinen ”Phenomena”-albumi oli itselleni todella mieluinen. Marvel ja DC Comics universumin supersankareihin keskittyvä levy oli kuin avaruudesta tullut symbiootti olisi riivannut nörteistä koostuvan Nintendocore -yhtyeen ja alkanut soittaa teknistä deathcorea. Levyllä käytettiin paljon slicerilta kuulostavia hienoja tremoloefektejä kitaroissa. Kokonaisuus ei kuitenkaan ollut kovin vahva ja loppuun asti hiottu. Yhtyeen tuorein albumi ”Halfway Human” on kuin kaiken tämän vastakohta. Jos ”Elite” oli levy, jolla bändi löysi itsensä ja ”Phenomena” oli tyylin hiomista ja viimeistelyä, on ”Halfway Human” sen vakiinnuttamista. Mutta sen sijaan että ruoskittaisiin samaa hevosta, on yhtye päättänyt kokeilla uusia ideoita. Levy on paljon entistä kokeellisempi ja ehdottomasti erilaisin tuotos tähänastisista. Yksi varmasti eniten huomiota herättävistä uusista elementeistä on ensimmäistä kertaa yhtyeen julkaisulla soittavan basisti Paolo Galangin laulamat puhtaat osuudet. ”Phenomenan” tremoloa ei kuulla tällä levyllä juuri ollenkaan, ja levyn soundi on paljon orgaanisempi.

Albumi tehtiin tällä kertaa yhtyeen omalla studiolla Joe Cocchin alaisuudessa. Lauluosuudet operoitiin puolestaan viimeksi ”Creatures”-levyn kohdalla käytetyllä Zing-studiolla. Tuotanto on jälleen todella hyvää, ja erityisesti kitarasoundit ovat tuttuun tapaan huikeat. Osasyynä tähän on Joe Cocchin ”Phenomenalla” ensimmäistä kertaa käyttämä 7-kielinen kitara ja custom-kielisetti, jossa on kaksi nelikielisen basson matalinta kieltä. Studio on muutenkin tärkeä Within The Ruinsin kappaleiden kannalta, sillä siellä ne tuntuvat heräävän kunnolla henkiin. Monesti kappaleet eivät kuulostaisi niin hyvältä, ellei niissä olisi käytetty eri efektejä ja hyödynnetty stereokentän laajuutta. Tässä kekseliäisyydessä ja tekniikan käytössä piilee kuitenkin yksi yhtyeen suurimmista vahvuuksista. Kaikki tuntuu valitettavasti hetkittäin liian kliiniseltä ja tuotetulta, vaikka levy onkin yhtyeelle harvinaisen luonnollisen kuuloinen.

Sisältö tuntuu kokonaisuutensa puolesta paljon hiotummalta kuin aikaisemmin. Avainkappaleiksi muodostuvat single ”Objective Reality” sekä ”Beautiful Agony” ja ”Ataxia IV”. ”Objective Reality” esittelee puhtaiden laulujen järkevää käyttöä ja hyödyntää hienosti sekä yhtyeen ominaissoundia että uusia elementtejä. Pre-choruksen leadit ovat todella tarttuvia ja itse kertosäe täsmäosuma puhtaiden laulujen puolesta. Tämä onkin levyn ainoita hetkiä, jossa ne pääsevät loistamaan. Puhtaat laulut kuulostavat siltä, että niitä olisi voitu hyvin käyttää jo aiemmin. Itse asiassa ensimmäisellä demolla on jo kuultavissa hivenen kokeilua sen parissa. Puhtaat laulut tuntuvat valitettavasti jäävän hieman taka-alalle pelkäksi tempuksi hihassa. Tämä seikka kuitenkin varmasti miellyttää monia deathcore-puristeja. Kitarat pääsevät lähimmäs puhdasta soundia “Imperfect Harmony” -kappaleen lopussa kuultavassa reggae-tyylisessä osiossa, ja kuullaanpa “Ataxia IV:ssä” pikaisesti myös akustista kitaraa. Melodiat ja harmoniat ovat rikkaita ja  tuovat paikoitellen mieleen jopa Turmion Kätilöiden ”Pirun Nyrkki -” ja ”Usch!”-levyt sekä Born of Osiriksen, erityisesti ”Shape-Shifter”- ja ”Death Of The Rockstar” -kappaleissa. Monet harmoniaratkaisuista palaavat jo niinkin kauas kuin ”Empires”-demon pariin.

Levyn ensimmäinen single “Death Of The Rockstar” huokuu jo nimessään 2000-luvun nu metallia. Sama juustoinen ja vanhentunut fiilis tulee monesti niissä kohdissa, kun Tim Goergenin päättää huutaa ennen sooloa “guitar!” tai “oh shit!”. Kappale kuulostaa sekoitukselta Demon Hunteria, Slipknotia ja perushevimetallia. Kitarasoolo on todella pompöösi kuten melkein jokaisen kappaleen soolo. Kappaleen sanoitus kertoo osuvasti musiikkibisneksen huonosta tilasta. Seuraava single “Beautiful Agony” onkin jo paljon parempi valinta singleksi sen hyödyntäessä kaikkia yhtyeen parhaita puolia aina riffitykityksestä eeppisiin melodioihin. Alussa esitellyn riffin manipuloiminen pitkin kappaletta niin, että se käytännössä kääntyy melkein ympäri, on todella hyvä tehokeino.

”Invade”-levyllä alkanut ”Ataxia”-kappalesarja saa myös luonnollisesti neljännen osansa. Jokainen sarjan osa kehittää ensimmäisen osan teemoja ja ideoita eteenpäin tehden niistä kuitenkin kunkin albumin kuuloisen. ”Ataxioista” on tullut jonkinlaisia avaimia kunkin albumin tyyliin, ja ne heijastavat vahvasti eri albumien sisältöä. Tämänkertainen versio ”Ataxia IV” hyödyntää hienosti kaikkia kolmen aikaisemman osan tyylejä ja sisältää monta repriisiä albumin teemoista ja aikaisempien osion motiiveista. Omasta mielestäni tämä neljäs osa on kaikista hienostunein ja parhain.

”Halfway Human” on yhtyeen mittapuulla uskaltava, yhtenäinen ja monipuolinen albumi. Tuntuu kuitenkin siltä, että uusia ideoita ei ole löydetty riittävästi eivätkä kaikki ideat edes ole niin kiinnostavia tai niin uusia, kuin annetaan ymmärtää. Hyvä kokonaisuus on ehdottomasti levyn vahvuuksia, mutta yksi asia jää puuttumaan – nimittäin erityisen erottuvat biisit. ”Phenomenalla” oli paljon enemmän musiikillisia täsmäosumia. Kappaleet olivat jännittäviä ja nostattivat adrenaliinitasoa niitä kuunnellessa. On vaikea nähdä, mihin yhtye tästä suuntaa. Cocchi on jokaisella levyllä virittänyt kitaraansa yhä alemmas, eikä tämä ratkaisu tule toimimaan ikuisesti. Jossain vaiheessa kitara on viritetty niin alas, että räminä tuottaa vain sellaisia taajuuksia, joita ihmiskorva ei enää kuule. Toivonkin, että albumi on vain siirtymävaihe, sillä Within The Ruins pystyy kyllä todistetusti saavuttamaan paljon enemmänkin.

5/10

Kappalelista:

1. Shape-Shifter
2. Death of the Rockstar
3.  Beautiful Agony
4.  Incomplete Harmony
5.  Bittersweet
6.  Objective Reality
7.  Absolution
8.  Ivory Tower
9.  Sky Splitter
10.  Ataxia IV
11.  Treadstone

Within The Ruins Facebookissa

Kirjoittanut: Samuel Järvinen