Wolfheart – Shadow World

Kirjoittanut Sirpa Nayeripoor - 18.8.2015

Tuomas Saukkosen mestarillinen projekti Wolfheart synnytti nyt järjestyksessä toisen albuminsa. ”Shadow World” -nimeä kantava levy sukeltaa debyyttiin verrattuna nimensä mukaisesti hiukkasen tummemmille vesille, lähennellen ajoittain jopa mustempaa metallia. Before The Dawnin ja Black Sun Aeonin yhdistelmä Wolfheart oli ensimmäisellä julkaisullaan ”Winterborn” (2013) paljon enemmän kuin osiensa summa. Se oli tyylikkäästi veistetty kokonaisuus, jossa Saukkosen parhaat ominaisuudet pääsivät loistamaan kirkkaimmillaan: melodiat kauneimmillaan, kontrastit sähköisen ja akustisen välillä upeimmillaan, sähäkät koukkuriffit ja jyrisevä murina sykähdyttävimmillään. Ja tämän jälkeen paineet varmasti kovimmillaan.

”Shadow Worldin” ensimmäinen raita ”Aeon of Cold”, joka julkaistiin jo etukäteenkin maistiaisena, on taitavasti rakennettu kompositio ja hieno avaus albumille. Kappaleen aloittaa aiolista mollia hyödyntävä piano kylmällä kosketuksella. Talvi ei lopu koskaan. Melodisen death metalin rakennuspalikat riffeineen ja blasteineen, siveltynä Saukkosen ikiroutaisella murinalla, asettuvat kauniisti klassista pianoa ja Mika Lammassaaren taitavaa leadkitarointia vasten.

Levy jatkaa kulkuaan aloitusraidan jälkeen tasaisen ahneesti. Kakkosraita ”Zero Gravity” heittää tyylillä peliin laadukasta kitarasooloa, alavireisyyttä ja mustia riffejä. Kolmannen ”Storm Centre” -raidan kohdalla jäin sitten miettimään, onko tässä pyritty nyt uudistumaan ja pakenemaan itsensä toistamista pienen painostuksenkin alla. Koska sehän tässä nyt ydinkysymys on: mitä uutta Saukkosella on annettavana? Rautaista ammattitaitoa tulee, se tiedetään ja kuullaan, mutta mitä uutta tarjotaan hiukan raskaampien sovitusten ja hiukan äkäisemmän ja vauhdikkaamman otteen lisäksi? Vai pitäisikö vaatia vielä lisää? Odotuksia oli varmasti vaikka minkälaisia.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Talvista kylmyyttä olisi voinut kehittää enemmänkin tonaalisesti. Itse olin odotellut vielä reilummin ja kylmemmin esille tulevia terssittömiä voimasointuja ja niiden aiheuttamia karheita rinnakkaiskvinttikulkuja tai vaikka akustisesti soitettuja kulkuja moodeissa. Melodiat ovat edelleen erittäin tunnistettavissa yhden ja saman miehen tyypilliseksi käsialaksi, joskin sellaiset melodian ja kontrastien suoranaiset juhlat kuin debyyttilevyn ”Routa pt.2” puuttuvat nyt. Saukkosen melodioissa on erikoisesti jonkinlaista temaattista yhteyttä 1940–60-lukujen tiettyihin suomalaisiin tangomelodioihin, esimerkiksi usein alaspäin painuvat kulut sekvensseineen päivineen. Nämä vaikuttavat molemmissa tyypillisen melankolisen tunnelman syntyyn. Toinen tunnistettava elementti sointujen käytön suhteen ovat yhtäkkiset, nopeat ja kauniit duuripilkahdukset. Tällä tavoin melankoliaan yhdistetään kaiho. Toivo Kärki rikasti melodioitaan laajentaen sointuja jazzista peräisin olevalla harmonialla. Kaikkea sitä tuleekin mieleen. Mutta jonkinlaista tonaalista räjäytystä olin odotellut Saukkoseltakin. Vaikka makuasiahan tämäkin on, ja varmasti miehen, jonka kaulaan on tatuoitu kiinan merkit 爱情 ’rakkaus’, täytyy saada säveltää sydämellään.

Niin, besserwisserit eivät tätä musiikkia kuitenkaan sävellä, ja on pakko todeta, että eihän tätä muusikkoutta ja sävellyksellistä ammattitaitoa voi olla kunnioittamatta. Pianon käsittely on sitten vähän eri asia, mutta onko sen tehtävä tällä levyllä lähinnä sointivärin lisääminen?

Jos jonkin biisin tältä levyltä nostaisi erityisesti esille, se kaiketi perustuisi täysin makuasioihin. Minun kohdallani se olisi avausraidan lisäksi ehkä ”Nemesis”. Aivan, molemmissa soi piano ja molemmissa piano-osuuden olisi voinut soittaa paljon enemmän pianosta irti ottaen, mutta silti. Sen tuoma sointivärikin on oleellinen elementti. ”Nemesis” pääsee yllättämään jännittävillä kontrasteilla ja ylipäätänsä sävellyksellisellä kekseliäisyydellä: pianomelodia soveltaa ensin kepeää kolmijakoisuutta, mutta pian sitä ovat jo vastassa hurmeinen vauhti ja mehukkaat, jämäkät kitaratremolot. Loppupuolella musta metalli nostaa päätään jyristävissä voimasointuriffeissä sillä tavoin, että viimeinenkin matto viedään jalkojen alta. Lisäksi vokaalien yksinkertaisesti pidempikestoiset sävelet pääsevät paljastamaan jotain uutta Saukkosen äänestä. Voisi sanoa, että nyt pääsee sävellyksellisesti virtaamaan esiin jotain entistä terävämpää ja jylhempää.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Mitä taas yleisesti ottaen levyn kokonaisuuteen tulee, niin ei tässä ainakaan ote herpaannu, vaan loppuun asti mennään täysillä. Viimeinen raita ”Veri” toimii doom-vaikutteisella raskaalla, painostavalla tunnelmallaan hienona epilogina kaikelle jo kuullulle. Huippua, että viimeinen raita vedetään tutulla kotokielellä. Lopukkeen surullinen piano on kyllä hyvä idea, mutta kosketuksen nyansseille olisi ollut vielä paljon tehtävissä. Kun Joonas Kauppinen ja Mika Lammassaari vetävät tason niin korkealle rummuissa ja leadkitarassa, eikö pianoonkin olisi löytynyt ihan oikeaa pianistia? En tiedä, todistavatko kahdeksan pitkähköä kappaletta jälleen kerran, että jää tämän miehen sisällä ei sula koskaan, mutta sen se ainakin todistaa, että inspiraatio tämän miehen sisällä ei lopu koskaan.