Wolfheart – Tyhjyys

Kirjoittanut Sirpa Nayeripoor - 18.2.2017

Staattinen kylmyys kouraisee läpi sieltä, mistä Tuomas Saukkonen on astellut. Sitä osaa jo odottaa. Wolfheartiin koko ideoiden runsaudensarvensa kaatanut mies ei petä. Talvi ei lopu koskaan, eikä sen musiikillinen värikirjo vähene tämän miehen aivoituksissa. Uusi polku on poljettuna jälleen edessä: Wolfheartin kolmas albumi ”Tyhjyys” ilmestyy 3. maaliskuuta, sopivasti kevään korvilla kevättä jarruttamaan.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Kiirettä ei albumin avauksessa pidetä, eikä tarvitsekaan. Näiden biisien tekijällä on niin valtava määrä musiikkia sävellettynä, että mitään ei oikeastaan enää tarvitse todistaa. Kokemuksen rautainen ote on niin vahva, että musiikki virtaa ikään kuin itsestään. ”Shores Of The Lake Simpele” hiipii esiin rauhallisesti, akustisesti, heittää ilmaan folkkisvaikutteisen melodian ja näyttää, mitä on musiikillinen kehittely jo introssa. Se on näin helppoa ja näin yksinkertaista, mutta tosiasiasssa tarkkaan suunniteltua, äärimmäisen sisäistynyttä ja loppuun asti mietittyä. Pakko sanoa, että ammattitaito on kaunista ja sydän lepää, kun voi luottaa, että koko kiekko jatkuu taidolla.

”Boneyard” ehti jo etukäteen julkaistuna antaa esimakua tulevasta. Nyt kun koko levy on tässä edessä, pystyy sen suhteuttamaan kokonaisuuteenkin, johon se toki uppoaa. Yksittäisenä biisinähän tämä on varsin mielenkiintoinen. Melodisen death metalin määritteitä joutuu jälleen miettimään uudestaan, kun pääteeman duurisointuja räjäytellään silmille ja kuoro puskee päälle kromatiikkaan nojaavaa moodia. Ja ihme, miten se vain toimii. Hienoja ovat kontrastienkin asettelut, kuten yleensäkin tämän miehen käsissä. Interluden akustinen pysähdys on kaunis, hetken hengenveto ja taas mennään, kunnes outro mustine voimasointuineen ja riffeineen saattaa matkan loppuun niin, että mielessä välähtää jopa KYPCKille tyypilliset raskaat ja ruosteiset loppumarssit. Koko monitahoisen biisin rakenne toimii tavattoman orgaanisesti ja sulavasti, samalla kun Saukkosen baritonimurina luotsaa satsia eteenpäin totuttuun tapaan järkähtämättä ja ontumatta. Vaan kyllähän tässä ovat jäätävän hienot soittajatkin asialla. Saukkonen tuntuu tehneen oikean ratkaisun jakaessaan sooloprojektina alkaneen bändin instrumenttivastuun isommalle joukolle. Kädet jäivät vapaiksi toteuttaa laajemmin itseään, kun tekniset rajat eivät tulleet enää vastaan. Tämä taisi näkyä erityisesti rumpali Joonas Kauppisen mukaantulossa ”Shadow Worldillä” (2015). Mutta siinä, missä edellinen albumi vielä haki vähän suuntaa, näyttäytyy ”Tyhjyys” kypsänä ja hallittuna, luontevasti ja vuolaana virtaavana elävänä kokonaisuutena. Wolfheartin mastermind tuntuu löytäneen jonkinlaisen sisäisen tasapainon.

Riffivetoisen intron jälkeen ”World On Fire” ravistelee blast beatillään jo alkuunsa tomut kengänpohjista. Orkesteriefektit väläyttelevät uusia suuntia sointivärien ja nyanssien suhteen, ja tätähän tapahtuu sitten pitkin levyä. Melodiassa kuitenkin leijailee vakaasti Saukkosen käsialalle tyypillinen piirre: laulumelodian pysyttely suppeahkon ambituksen alueella, paikoin lähes resitatiivisena puhelauluna samalla, kun muu satsi lentelee aivan omissa sfääreissään.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

”The Flood” on toinen biisi, joka ehti näyttäytyä ennakkoon. Temponsa ja tunnelmansa suhteen se tarjoaa kokonaan toisen ulottuvuuden levyltä, vaikka säilyttääkin tekijänsä omintakeisen melodisen ajattelun. Poikkihuilun etäinen ja viileä sointi kimaltelee satsin keskellä kuin jääpuikot kallion reunaa vasten, ja pianon käyttö on ylipäänsä varovaisuudessaan hienostuneempaa kuin edellisellä levyllä. Taustalulu sai minut ensikuulemalta epäilemään, että oma koirani ulvoi jostain syystä musiikin mukana, mutta eipä sentään. Jännästi kudottu, riitasäveltä hyödyntävä äänimaisema se vain vetäisi kovasti toiseen maailmaan. Biisi on kauttaaltaan Wolfheartin upeaa uudistumista ja soinnin impressionistisen väripaletin tarjoamaa, äärimmäisen harkittua ja hehkeää näkyä. Lavea fantasiamaalailu loppuu totaalisesti, kun seuraava raita avaa jäisiä kahleita muistuttavan intronsa. ”The Rift” sananmukaisesti leikittelee vauhdilla ja rytmimalleilla raskaana jyräävää äänimaisemaa vasten.

Tasaisen ammattilainen jälki säilyy levyn loppuun saakka. Yhden ja saman miehen hyvin tunnistettavien melodioiden ja musiikillisten ratkaisujen ohessa uutta on kuitenkin nyanssien kirjo. Yksityiskohdat saattavat tuoda myös mukanaan tiettyä rosoisuutta, jota muuten niin täyteläiseen satsiin oikeastaan jo kaipaakin. Tästä on yhtenä esimerkkinä vahvan epävireisyyden tai riitasävelen aivan temaattinen käyttö kahdessakin biisissä (”The Flood” ja ”Dead White”), taustalaulun kautta.

Levyn päättää jo tavaksi tullut suomenkielinen, pohjamutiakin tempollaan raastava päätösraita, tällä kertaa kiekon nimikkobiisi ”Tyhjyys”. Tempo tosin nousee ja kyntensä pääsee vielä kerran näyttämään kautta levyn leadkitaraa taiteillut Mika Lammassaari. Mitäpä tässä voi lopulta muuta todeta, kuin että aika napakymppi albumi ja osoitus uskomattomasta mielikuvituksesta. Miten kaunista, että tämä routainen maa ja pohjolan viima voikin näin miestä inspiroida.