Wolfmotherin viimeisimpien vuosien aikainen toiminta on jäänyt minulta täysin pimentoon. En tiennytkään laulaja-kitaristi Andrew Stockdalen lopettaneen yhden muutaman vuoden takaisista lempibändeistäni ja julkaisseen soololevyn. Enkä todellakaan tiennyt, että bändi on sen ja tämän ajan välillä jo yhden levyn julkaissutkin. Lähdin siis arvostelemaan tätä levyä hämmennyksen ja mielenkiinnon kourissa, ja lopputuloksena oli yllättävänkin monipuolinen kokemus.

Levyn bändi on soundiltaan huomattavasti erilainen verrattuna nyt jo yli kymmenen vuoden takaiseen bändiin: tuon levyn riisuttu, charmikas nuhjuisuus on tältä levyltä poissa. Tilalla on tuotannollisesti täyteläisempää ja isompaa materiaalia. Pääosin hyvässä, mutta paikoitellen myös huonossa mielessä. Olin aluksi valmis lähes täysin lyttäämään levyn vertailtuani sitä bändin aiempaan tuotantoon, etenkin debyyttilevyyn. Päätin kuitenkin olla vertailematta sitä tuohon moderniin klassikkoon tai vuoden 2009 Cosmic Egg-levyyn (en vielä kirjoitushetkellä ole aiemmin mainittua kolmatta levyä kuunnellut), ja antaa levyn toimia omalla sarallaan.

Levy alkaa ”The Love That You Give” -kappaleella, mutta ei tunnu kuitenkaan vielä lähtevän tässä vaiheessa kunnolla käyntiin. Toki kappale on ihan toimiva, mutta se tuntuu matalan tempon vuoksi laahaavan. Levy lähteekin kunnolla käyntiin vasta levyn toisella kappaleella, ”Victorious”-nimikkobiisillä, ja oi tätä riemua: kappaleen energinen ja aurinkoinen fiilis toimii loistavana alkusysäyksenä levylle!

Levy jatkuu hyvinkin vaihtelevissa teemoissa kolmannen ”Baroness”-kappaleen ollessa hieman hitaampi tapaus ja neljännen ”Pretty Peggy”-kappaleen ollessa kuvailtavissa termillä ”stadionkantri”. Mainituista toinen aiheutti sisälläni aluksi ärsytystä siirappisten lyriikoiden takia, mutta on nyt useamman kuuntelun jälkeen jäänyt yhdeksi levyn mieluisimmista kappaleista. ”City Lights” on lähes korvia raastavalla leadikitaralla höystetty vauhdikkaampi tapaus ja ”Simple Life” taas levyn ehdottomasti fillerimäisin kappale, vaikka sisältääkin iki-ihanaa lehmänkelloa. ”Best of a Bad Situation”-kappaleen kertosäe muistuttaa harmonioiltaan hämmästyttävän paljon legendaarista ELO-yhtyettä. ”Gypsy Caravan”  puolestaan sisältää levyn parhaan c-osan ja ”Happy Face” on levyn kenties psykedeelisin kappale.

Levyltä en sen suurempia valituksen aiheita löydä: se on jo muutamankin kuuntelun jälkeen aukeava pläjäys yksinkertaista ja tarttuvaa rokkia pienin psykedeelisin höystöin. Yhtä asiaa haluaisin kuitenkin korostaa: levy on julkaistu täysin väärään aikaan vuodesta. Lähes jokaisen kappaleen kohdalla ”Eye of the Beholder”-lopetuskappaletta lukuunottamatta olen muistiinpanoihini kirjoittanut yhden sanan: kesä. Levy on aurinkoinen teos, ja kuunteluni kärsi Suomen lumisesta ja märästä säästä. Uskoisin levyn toimivan siitä kiinnostuneille säästä huolimatta, mutta omalla kohdallani kaipailin lähes jatkuvasti kesän aurinkoa.

Kaiken kaikkiaan levy on varsin toimiva ja monipuolinen kokonaisuus, vaikka sisältääkin muutaman selvästi muiden jalkoihin jäävän kappaleen (ja edellä mainitun korvia raastavan liidin). Tulen ehdottomasti varaamaan tämän kesäkuunneltavaksi, sillä Suomen talvi ei tee levylle oikeutta. Kenties arvioni kärsiikin juuri tästä, enkä alitajuisesti anna albumin loistaa täysin omalla sarallaan. Kuitenkin sen verran sain tämän levyn ilosta irti, etten voi odottaa kesäsäätä ja levyn potentiaalin täyttä valjastamista.

8/10

Kappalelista:
1. The Love That You Give
2. Victorious
3. Baroness
4. Pretty Peggy
5. City Lights
6. The Simple Life
7. Best Of A Bad Situation
8. Gypsy Caravan
9. Happy Face
10. Eye Of The Beholder

Kirjoittanut: Thomas Frankton