Yhden aikakauden loppu – synttäriarviossa Amoralin ”Reptile Ride”

Kirjoittanut Samuel Järvinen - 15.8.2017

Olen ala-asteen viimeisillä luokilla kun Amoral kohauttaa solistin vaihdoksella; voimakkaasta murinastaan tunnettu Niko Kalliojärvi vaihtuu Idols -kisan voittaneeseen kultakurkkuun Ari Koivuseen. En ole koskaan kuullutkaan bändistä, mutta päätän silti olla vihainen; miten ihmeessä bändi saattaa ottaa laulajakseen Koivusen? Kuunneltuani uuden ”Show Your Colors” -albumin, kahlaan bändin tuotannon läpi alusta alkaen. Debyyttialbumi ”Wound Creations” on rosoista, kulmikasta ja vielä hivenen lapsenkengissään kulkevaa mättöä, joka kuitenkin vakuuttaa koukeroisella olemuksellaan. Seuraavana tuleva ”Decrowning” onkin jo tyylikästä, taidokasta sekä tajuttoman kiinnostavaa musiikkia. Musiikillisen koukuttumisen sinetöi kuitenkin vuonna 2007 julkaistu albumi, joka jäi Kalliojärven toistaiseksi viimeiseksi Amoral julkaisuksi sekä bändin viimeiseksi melodeath -lätyksi.

Kyseessä on tietenkin kymmenen vuotta täyttävä ”Reptile Ride”, jossa death and roll yhdistyy Göteborg -soundiin todella tyylikkäästi. Kyseinen albumi on ehdottomasti täysin omaa luokkaansa, eikä yksikään muu yhtye Suomessa ole yltänyt samanlaiseen loistokkuuteen. Avausraita ”Leave Your Dead Behind” polkaisee albumin käyntiin, kuin lyijyllä vuorattu Gojira, joka on väkivaltaisesti liitetty yhteen Entombedin sekä Arch Enemyn kanssa. Juuri kun luulee, ettei kappale enää tuosta parane, iskee kertosäe aivan uuden vaihteen silmään. Kitaristi Ben Varonilla on uskomaton kyky luoda monipuolisia riffejä, kirpeitä linjoja sekä uskomattoman taidokkaita sooloja ja hienoja melodioita. Koko albumi onkin kuin kitaristin ohjekirja, jonka ulkoa opettelu kehittää niin tekniikkaa kuin sävelkynääkin. Jo pelkästään ”D-Drop Bop” tarjoaa kelvollista materiaalia kenen tahansa seivästäjän arsenaaliin.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

”Nervasion” lähtee käyntiin blast beatilla sekä death- ja black metalista ammentavalla riffillä. Pitkin kappaletta esille nousee vaikutteita niin heavy metalista, extreme metalista kuin myös Triviumin kaltaisista yhtyeistä. Tästä huolimatta ehdottomaksi riffikuninkaaksi kohoaa loistava ”Mute”, joka on odottamaton ristisiitos hard rockia ja death metalia. Jos At The Gates alkaisi soittamaan tukkaheviä, olisi lopputulos varmasti jotain tällaista. Kyseinen riffi iski aikoinaan niin kovaa, että se sai tämän basistin opettelemaan sen kitaralla. Vastaavaa melodista hunajaa on tarjolla myös ”Snake Skin Saddlessa”, jossa kuullaan monenlaista eri kikkailua ja mukaan lisätään jopa rumpukone väliosaan, joka piristää kappaletta erilaisuudellaan.

Instrumentaalinen ”Apocalyptic Sci-fi Fun” on taidokas palanen, jossa yhtye pääsee kunnolla esittelemään virtuositeettiaan. Tekninen teos tarjoilee monta itsenäistä kitararaitaa, jotka laajentavat kuulokuvaa laajemmaksi, kuin yhdessäkään muussa albumin kappaleessa. Lisäksi siinä on kuultavissa selkeitä vihjeitä yhtyeen tulevasta tyylistä. Kappaleen rauhallisemmat osat ovat kuin pieniä etiäisiä jo eräänlaisena välivaiheena toimivasta ”Beneath” -albumista sekä täysin progressiivisesta ”Fallen Leaves & Dead Sparrows” -mestariteoksesta. Missään kohdassa ei kuitenkaan rönsyillä liikaa valmiiksi asetetuista raameista.

Ajan kuluessa jokainen Amoralin albumi on vuorollaan soinut jatkuvalla syötöllä kuulokkeissani tai kaiuttimissani ja jokainen on liittynyt johonkin ajankohtaan elämässäni. Onneksi pääsin myös hyvin nopeasti eroon inhostani Ari Koivusta kohtaan ja hän laulaakin omalla suosikkialbumillani bändin tuotannosta. Kuitenkin ”Reptile Ride” on tähän päivään asti Amoralin ehein kokonaisuus. Kaikki yhdeksän kappaletta ovat loistavia ja niihin on saatu mahtumaan niin paljon kaikkea ilman, että kuulija kokee ähkyä. Jokainen soittaja osoittaa instrumenttinsa taiturimaista hallintaa, tekemättä teknisyydestä koko jujua. Lisäksi Kalliojärven vokaalisuoritukset ovat rautaisen ammattimaisia ja miehen ääni hakee kotimaassa vertaistaan. Säveltäjä Gustav Mahler sanoi aikoinaan, että sinfoniaan tulisi sisällyttää koko maailma ja toisinaan minusta tuntuu, että Amoral on ottanut tuon ohjeen tosissaan. Jokainen kappale sisältää paljon eri ideoita, jotka on kuitenkin punottu taidokkaasti yhteen ilman, että mikään taitos tai lopuke kuulostaisi pakotetulta. En yhtään ihmettele, että Amoral vaihtoi täysin tyyliä tämän albumin jälkeen; he olivat jo tehneet täydellisen melodeath -albumin. Kyseessä on Amoralin hienoimpia albumikokonaisuuksia ja ”Reptile Ride” on erään aikakauden loppu.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen