”Yhdysvaltalaisen raskaan rockin läpimurto” – Klassikkoarvostelussa Grand Funk Railroadin 50 vuotta täyttävä kakkosalbumi ”Grand Funk”
Michiganin Flintissä, Yhdysvalloissa vuonna 1969 perustettua Grand Funk Railroad -trioyhtyettä pidetään eräänä yhdysvaltalaisen hard rockin ja heavy metalin edelläkävijöistä. Yhtye tunnetaan myös lyhenteellä GFR. Yhä kasassa olevan raskaan rockin pioneeriyhtyeen perustivat kitaristi-laulaja Mark Farner, rumpali Don Brewer ja basisti Mel Schacher. Farner ja Brewer olivat paikallisen Terry Knight & The Rat Pack -nimisen yhtyeen jäseniä. Schacher puolestaan soitti bassoa Michiganin Bay Citystä tulleessa yhtyeessä ? And The Mysterians. Grand Funk Railroadin tuottajaksi ja manageriksi lupautunut Terry Knight keksi bändikaveriensa uudelle bändille nimen pohjoisamerikkalaisesta junarataverkosto Grand Trunk Railroadista.
Vaikka yhtyeen musiikin melodialinjat viittaavat heavy metalin sijasta enemmän blues-pohjaisten trio-yhtyeiden kuten brittiläisen Creamin ja Jimi Hendrix Experiencen sointiin, on Grand Funk Railroad esikuviinsa verrattuna selvästi jyräävämpi ja soundiltaan raskaampi. Funkiin ja rautatien raskauteen viittaavasta nimestään huolimatta yhtye piti funk-elementit minimissään ja keskittyi soittamaan suoraviivaista, rehellistä ja kovaäänistä, groovaavaa ja blues-pohjaista Amerikan mallin jytää. Vertauksista ”rautatie” osuu yhtyeen raskaamman sorttisen äänimaiseman vuoksi joka tapauksessa paremmin kohdilleen. Kesällä 1969 Grand Funk Railroad esiintyi Atlanta Pop Festivaleilla. Yhtyeen hurmoksellisen ja soitannollisesti briljantin live-esiintymisen perusteella Capitol Recordsin edustajat signasivat yhtyeen talliinsa siltä istumalta, ja yhtyeen debyyttilevyn äänitykset tehtiin jo samaisena kesänä. Vaikka yhdysvaltalaiset radiokanavat hyljeksivätkin Grand Funk Railroadin esikoisalbumien julmetun meluisaa ja repivää rock-soundia, kasvatti yhtyeen kova työmoraali ja sinnikäs uuden mantereen kiertäminen yhtyeen suosiota tasaisen vauhdikkaasti. Grand Funk Railroadin kakkosalbumi, punaiseksi albumiksikin yhtyeen fanien keskuudessa kutsuttu ”Grand Funk” on yhtyeen toinen studioalbumi. Se on Capitol Recordsin julkaisema seuraaja trio-muotoisen rock-yhtyeen elokuussa 1969 julkaistulle debyyttialbumille ”On Time”. ”Grand Funk” -albumin levymyynti varmisti yhtyeelle sen ensimmäisen kultalevyn Yhdysvalloissa.
Mainos päättyy
Yhtyeen toisen albumin tuottajaksi valikoitui muun muassa The Beatlesin ”White Albumin” tuotantotiimissä lyhytaikaisesti aiemmin vaikuttaneen Terry Knightin. The James Gangin alkuaikojen albumien äänitystyöstä vastannut Ken Hamann vastasi puolestaan albumin äänityksestä ja miksauksesta. Albumin rouhea kokonaissoundi muodostui äänituotannollisilta kriteereiltään 1960-70-lukujen taitteen heavy rockin esimerkkiteokseksi. Samankaltaista, muhkeasti rouhivaa stereoääntä tulivat käyttämään seuraavan vuoden aikana, ”Grand Funkin” julkaisun jälkeen yhtyeet kuten Mountain, Black Sabbath, ja Deep Purplen ’Mark II’ ensimmäisten albumiensa tuotannossa, mistä alkoikin ihan uusi luku raskaan rockin historiassa. Hamannin miksaustyö oli omassa ajassaan vallankumouksellista myös siinä mielessä, että hän oli ensimmäisiä äänittäjiä, jotka loivat albumille äänitettäviin instrumentteihin, etenkin bassoon, luontaisen särö-efektin. Kyseinen äänitysmenetelmä tukevoitti äänimaisemaa ja sai siihen sopivaa särmikkyyttä. Hamann sai instrumentin luontaisen äänen särkymään mikittämällä kovan volyymin vuoksi yli-ohjautuvan, puhtaan kanavan sointia niin, että instrumentin ääni meni kovan äänenpaineen seurauksena ”ruvelle”. Samaan teknologiaan perustui myöhemmin myös Mountainin Felix Pappalardin sekä Hawkwindin ja Motörheadin Lemmy Kilmisterin käyttämä, mureva bassosoundi. Kyseinen äänituotannon pioneerimainen työmetodi tapahtui ajanmukaisesti, ilman valmiita efektipedaaleja tai vasta selkeästi myöhemmin keksittäviä instrumenttivahvistinten säröasetuksia.
Aivan vuosikymmenen vaihtumisen edellä, 29. päivä joulukuuta vuonna 1969 julkaistun ”Grand Funk” -albumin massiivisesti soivista kappaleista etenkin ”Got This Thing On The Move”, ”High Falootin’ Woman”, ”In Need”, ”Please Don’t Worry” ja ”Mr. Limousine Driver” viitoittivat tietä seuraavan vuosikymmenen hard rockille ja heavy metalille. Ehkä myös ”Paranoid”-kappaleesta saattoi jollekin myöhemmin breikkaavalle bändille tarttua jotain ammennettavaa… ”Grand Funk” -albumi sisälsi myös yhtyeen tekemän hitticoverin The Animals -biisistä ”Inside Looking Out”. Kyseinen kappale kuuluu Grand Funk Railroadin livesetin vakiobravuureihin vielä tänäkin päivänä. Vuoteen 1972 mennessä Grand Funk Railroad oli julkaissut jo kahdeksan albumia, joista viisi oli myynyt platinaa ja loput kolme kultaa. Grand Funk Railroadin stadionkonsertit olivat Yhdysvalloissa myös aikansa mittapuulla mitattuna valtavia yleisömääriä keränneitä huippusuosittuja spektaakkeleita.
Mainos päättyy
Yhtyeen toisen albumin menestymisen myötä myös sen debyyttialbumi saavutti pian kultalevyyn oikeuttavan myytyjen levyjen rajan. Vasta reilu vuosi Grand Funk Railroadin perustamisen jälkeen bändin albumeja oli myyty Jenkeissä kyseisenä aikana jo enemmän kuin yhdenkään muun yhdysvaltalaisyhtyeen albumeja. Yhtyeen menestystä edesauttoi Knightin tekemä aggressiivinen promootiotyö suojattiensa hyväksi. Yhtyettä kuvailtiin kulta-aikoinaan maailman kovaäänisimmäksi yhtyeeksi. Samaan aikaan musiikkimaailmaa hallinneiden progressiivisen ja psykedeelisen rockin valtakaudella Grand Funk Railroadin ensimmäiset albumit eivät saaneet aikansa kriitikoilta kovinkaan mairittelevaa vastaanottoa. Työväenluokan rock-musiikkia kuluttanut amerikkalainen yleisö oli asiantuntijoiden kanssa kuitenkin toista mieltä, ja näin ollen yhtye nousikin kotimantereellaan yhdeksi aikansa suosituimmista rock-yhtyeistä. Hiljalleen sen maine alkoi myös kiiriä Atlantin toiselle puolelle.
Mainos päättyy