Yhtye joka hengittää vaikka veden alla – arviossa Diablon ”When All The Rivers Are Silent”

Kirjoittanut Jani Lahti - 21.2.2022

Paljon on jälleen vettä virrannut jopa Kalajoessa edellisen Diablo-yhtyeen pitkäsoiton ”Silver Horizon”  jälkeen, ennen uutukaista pitkäsoittoa. Tosin odotus ei ehtinyt tällä kerralla saada aivan yhtä kovia antipatioita, sillä ennen ”Silver Horizonin” julkaisua oltiin totuttu pitkälti odottamaan. Peräti seitsemän vuotta.

 Antipatioita lisäsi tuolloin lähinnä se, että Diablo-nimisen yhtyeen oltiin totuttu julkaisevan albumi joka toinen vuosi. Tarkemmin sanottuna jokaisena 00-luvun parillisena vuotena. Tällä kerralla asia on toisin sillä vuonna 2015 ilmestynyt ”Silver Horizon” ei täyttänyt odotuksia ehkä niin suvereenilla tavalla, kuin olisi toivonut. Samalla siitä olisi parempikin vääräleuka voinut luulla, että se jäisi Diablon viimeiseksi julkaisuksi. 

Vaan mitäpä vielä!? ”When All The Rivers Are Silent” vetää mattoa alta ja lujaa edeltäjältään. Täysin vanhaan ei olla suoranaisesti palattu, mutta ei kauaskaan päästy. Ja hyvä niin, sillä Kalajoen lahja Suomen metallimarkkinoille kuulostaa edelleen todellakin itseltään, eli Diablolta. Heti alkuun yllättää positiivisesti  kirkkaan ja tuoreen kuuloinen yleissoundi ”The Well Of Grief” avausraidan kohdalla, jolla ollaan kahlaamassa erittäinkin kotimaisen melankolisilla vesillä; lähes kirjaimellisesti. Kulmia nostattaa erityisesti myös uudelleen löytynyt melodiakynä, joka ei ollut ”Silver Horizonilla” valitettavasti aivan yhtä ytimekkään terävänä. Silti avauskappale muistuttaa albumilta ehkä eniten edeltäjänsä materiaalia.

Ennen kuin mennään albumin parhaisiin biiseihin, on käytävä läpi albumin ensimmäisenä julkaistut maistiaiset. Nimittäin jo vuoden 2019 keväällä julkaistu tuttu single ”Grace Under Pressure” löytyy albumilta niin ikään kuin vuotta myöhemmin julkaistu ja jyräävällä groovellaan lupauksia herättelevä ”The Extinctionist”. Molemmat kappaleet ovat varsin kelvollisen tiukkoja ja kokeileviakin ralleja albumikokonaisuutta ajatellen. Tuorein albumin musiikkivideobiisi ”The Stranger” herättelee mielenkiintoa ja toivoa hyvästä albumikokonaisuudesta vielä niitäkin enemmän.

Albumia kuunnellessa on niin vanhan kuin uudenkin Diablo fanin tärkeää tiedostaa, että mennyt on mennyttä. Kaikesta huokuu, että yhtye ei olisi täällä taas, ellei he haluaisi tehdä nimenomaan uutta albumia, yrittämättä liiaksi kopioida vanhaa. Silti kaikesta myös kuulee, että se sama vanha lahjakkuus ja luovuus on laitettu peliin, kuin vuosi olisi 2002, tai kuten sanonta kuuluu: ”kuin ei koskaan ennen”. 

Merkille pantavaa on tyylikäs kosketinsoitinten käyttö melodisuutta korostamassa. Yhtye ei albumilla keksi pyörää uudelleen, mutta sen voisi sanoa kehittävän kyseistä keksintöä oman näköisekseen kulkemaan yhä nopeammin vaikeita maastoja. Mielettömiä kappaleita albumilla on erityisesti lähes nuorekkaan pääriffin omaava ”Jack Of All Mistakes”, jonka tahtiin olisi varmasti mukava heilua keikoillakin. Samaan sarjaan kuuluu tiukkaakin tiukempi toiseksi viimeisenä kuultava ”Parathon”. 

Kakkosraita ”Unhola” taasen muistuttaa sovitukseltaan ehkä eniten vanhempaa Diabloa, ainakin niin vanhaa  kuin ”Mimic 47” albumi. ”Titan” taittaa albumin kahtia lähes Machine Head-yhtyeen kaltaisella varmuudella, johon Diabloa aikanaan tuoreeltaan verrattiinkin paljolti. ”Titan” pitää sisällän paitsi merkillepantavan tyylikästä tuplabasaria, niin myös ehkäpä koko orkesterin helpostilähestyttävimmän kertosäkeistön. Siinä kuultava vokalisti-kitaristi Rainer Nygårdille uudehko, puhtaasti korkeaan nuottiin osuva laulutyyli todellakin ihastuttaa.

Albumilla on pakko ihailla sitä miten homma toimii ja miten rohkeasti Diablo on yhtyeenä kokeillut myös uusia ilmaisutapoja, vaikka pohjalla se sama vanha vihtahousu operoikin. Single-kappale ”The Extinctionist” tarjoilee jopa klassiseen tyyliin soivaa pianolla sooloilua, eikä ollenkaan hassumpaa sellaista. Kaikki tällainen ja tällä tyylillä toteutettuna olisi ollut tervetullutta Diablon musiikkiin jo yhdet 7 vuotta sitten, mutta parempi myöhään… ja sitä rataa.

Albumin päättää sen nimikappale ”When All The Rivers Are Silent” joka yltää paikoin tutun tyyliseen ja Diablolle ominaiseen jyräävään mättöön. Jälleen kuitenkin kokonaisuutena kappale on hyvin melodinen ja dynaaminen, vuoroin rauhallinen ja mahtipontinen. Kiitos laulumelodioiden joista ei melankoliaakaan puutu, albumi päättyy juuri parhaalla ja tyylikkäimmällä mahdollisella tavalla: haikeasti mutta varmasti.

Diablo on siis palannut seitsemännellä albumi-kokonaisuudellaan. Eikä siitä pääse mihinkään, että albumi ylittää odotuksia. Ja jos albumia ei osannutkaan odottaa, se yllättää vähintään positiivisella asenteellaan raskaan musiikin musikaalisuuden vaalimista kohtaan. Yhtyeen voimavara on ennen kaikkea siinä, että se näkee rumassa kaunista ja kauniissa rumaa, mikä kiteytyy Diablon näköiseksi kokonaisuudeksi.