Yhtye, joka kutsuu jälleen raskaaseen seikkailuun – arviossa Nile-yhtyeen kymmenes albumi ”The Underworld Awaits us All”

Yhdysvaltojen oma modernimman ja teknisen death metalin “grand old band” Nile palaa julkaisukantaan tuoreella “The Underworld Awaits Us All” -pitkäsoitolla. Napalm Recordsin julkaisema tuore albumi on pitkälti juuri sitä, mitä Nileltä on aina totuttu odottamaan; raskaasti möyriviä kitaroita, Egyptin hallitsijoiden julmuuksia, jumalanpelkoa ja muita vaaroja alamaisia kohtaan. Puhtaan ja Nilemäisen tasainen tuotanto on se, miten tätä aivan ensimmäiseksi kuvailisi.

Albumin avaaja “Stelae of Vultures” ei pitkään viivyttele siinä, minkä kuvan haluaa yhtyeestä ja albumista antaa. Muutamalla hitaalla poljennolla kitaroiden ja rumpujen yhteispeliä avatakseen lähteekin pian ultranopea tykittely käyntiin murinalauluineen. Vokalisoinnin selkeys vuorottelee niin sanotun “kuuma peruna suussa”-örinän kanssa. Kaaoottisen tekniset riffit seuraavat perästä, eikä kappaleesta puutu mitään, mitä Nile-fani todennäköisesti odottaa.

Aiemmin keväällä maistiaisena julkaistu nimihirviö “Chapter for Not Being Hung Upside Down on a Stake in the Underworld and Made to Eat Feces by the Four Apes” pärjää edelliselle albumin avauskappaleelle aivan samalla sykkeellä. Jos hulluutta voisi kuvailla pelkän musiikin äänioaaltojen estetiikan avulla, Nile onnistuu siinä lähes täydellisesti heti kättelyssä. Ja siitähän death metalissa on aina ollut kyse; diversiteetin ja epäarkisen esille tuomisesta. Poukkoileva, hullunkurinen, progressiivinen ja yllättävä. Siinä termejä kuvailemaan kappaletta. Aivan kuin jo kappaleen nimen pituus ja merkitys ei sitä jo tekisi.

Albumilla on muutamia iskeviä kappaleita superahdetulla death metalisella äänimassalla, kuten edellämainitut ja kolmas “To Strike With The Secret Fang” osoittaa. Pientä melodisuutta tulee taidokkaista ja riffittelyyn verrattuna hillitymmistä soolo-osuuksista. Riffittelyn monipuolisuus kuuluu siinä, että teknisen ja nopean lisäksi mukaan on saatu hillitympää, maalailevaa kitaravallia sinne tänne. Paras osoitus tällaisesta on “Naqada II Enter the Golden Age”, jonka aggressivisuus ei ole niin päällekäyvää kuin albumin avaukolmikossa. Kyseessä on myös ehdottomasti albumin parhaimmistoa oleva tekele, jossa basso-kitarakin kalisee mukavasti tietyissä kohdissa massan läpi.Voisiko jopa sanoa, että kuten sen kuuluukin tällaisessa musiikissa tehdä. 

Albumilla on hetkensä olla parasta Nileä koskaan. Akustista ja kaunista lyhyttä instrumentaalia tarjoilee yhtyeelle ominaiseen tyyliin “The Penthagrammaton of Nephren-Ka” joka viittaa nimenä yhtyeen ensimmäisen albumin vaiheisiin. “Overlords Of The Black Earth” kappaletta on höystetty majesteettisella ooppera-tyylisellä kuorolla, jota ei ole kuitenkaan miksattu liian pintaan. Täten myöskään tunnelmaa ei ole pilattu siitä, mihin albumi on tähän mennessä kuuntelijaa johdattanut kaikella kaaoksellaan. Majesteettista kuoroa kuullaan myös muilla albumin kappaleilla kyseisestä kappaleesta eteenpäin. Ratkaisu tuo tietyllä tavalla mieleen jopa Cradle Of Filthin luomia tunnelmia. Muutenkin miksaus on albumilla hyvä, ja monessa kohdin joko vaivihkaa rumputulta ja fillejä korostava tai toisaalta sirpinteräviä kitarakulkuja esiin tuova seikkailu.

Muista parhaimmistoon menevistä kappaleita albumilta täytyy mainita loppupuolella oleva hitaampi “The True Gods Of The Desert” sekä eeppinen nimikappale “The Underworld Awaits us All”,  joiden raskaana ja melodisena möyryävä kitaravalli vetää puoleensa ehkä eniten. Kerrottakoon, että muutenkin allekirjoittaneen mielestä parasta Nileä koskaan on lopulta sen epävirallisen debyytti demo-ep:n hitaampi ja lähes doom-henkinen kappale “Worship the Animal”. “The True Gods of the Desertissä” on paljon samaa tunnelmaa kirkkaine kuorolauluineen.

Nile-yhtyeen albumeiden kokonaisuuksia on aina pidetty musiikillisina seikkailuina, kunhan albumeihin paneutuu ajan kanssa. Yhtyeen kymmenes “The Underworld Awaits Us All” ei tässä mielessä tee poikkeusta, vaan lunastaa varmasti fanien suosion edellisten albumeiden tapaan. Taidokkaat ja tarkat tekniset suoritukset jokaisen soittajan instrumenteilla ei jätä ihmiskorvaa ainakaan kylmäksi. Kokonaisuus on kuitenkin sen verran turboahdettu, että herkemmät, melodiaa ja seesteisyyttä metalliinsa kaipaavat varmasti vieroksuu edelleen Nileä yhtyeenä.