Dee Snider oli yksi 1980-luvun hard rockin näyttävimpiä ja tunnetuimpia keulahahmoja. Hänen johtamansa Twisted Sister möi hurjan ulkonäkönsä, hienojen videoiden ja tarttuvien biisien avulla miljoonia levyjä. Snider oli jopa USA:n senaatissa puolustamassa heavy-musiikin ilmaisunvapautta. Ura kääntyi kuitenkin laskuun ja seuraava vuosikymmen oli musiikin parissa kaupallisessa mielessä synkkää aikaa. Snider ei kuitenkaan raittiina ja fiksuna miehenä sortunut missään vaiheessa tuhoamaan uraansa. Jos hakemalla hakee 11/9-tragediasta jotain hyvää, niin se sinetöi Twisted Sisterin onnistuneen paluun 2000-luvulla. Uskomattomana livebändinä tunnettu ryhmä löi viimeisen naulan arkkuunsa pari vuotta sitten ja poistui areenoilta tyylikkäästi ollessaan vielä voimissaan.

Sniderin omia biisejä sisältäneet soololevyt ovat tähän asti olleet vähän puolivillaisia teoksia. Välillä on julki saatettu historiasta ylijääneitä kappaleita ja välillä kappaleiden laatu ei yksinkertaisesti ole riittänyt tekemään levyistä ehjää kokonaisuutta. Omien sanojensa mukaan hänellä ei ollut aikomusta palata levyttäväksi artistiksi tässä vaiheessa, mutta Sniderin ollessa vieraana Hatebreedin laulaja Jamey Jastan ohjelmassa oli tämä haastanut Snideria tekemään vielä levyn. Jasta oli ilmoittanut tulevansa itse levyn tuottajaksi. Näin ilman levytyssopimusta he olivat lähteneet studioon ja hiljalleen levylle oli kertynyt materiaalia nuoremman koulukunnan muusikoiden avustuksella.

Jasta on kuvaillut levyä termillä ”full-on metal album”. Tästä huolimatta olo oli hieman epäileväinen levyyn tarttuessa tyyliin ”onhan noita lupauksia rankkuudesta kuultu ennenkin”.

Avausraita ”Lies Are A Business” polkaistaan käyntiin samoilta lähtötelineiltä kuin Motörheadin ”Overkill”. Tuplabasareiden päälle tempaistaan tiukkaa sahausriffiä ja hyvin itsetietoisella äänellä laulava Snider mainitsee jo ensimmäisessä lauseessa sanat ”gates of hell”. Hieman epäilevällä korvalla vielä kuunnellen mieleen hiipii kuitenkin ajatus, että perhana, olisiko tässä sittenkin kyseessä onnistuminen. Deen ääni on hyvässä tikissä ja biisin tehokas sanoma välittyy ilman sanoitusvihkoakin. Vihainen ”vanhus” on aina vakuuttavampi kuin vihainen nuori. Kappaleesta puuttuu stadionmainen kertosäe, jonkalaisista Snider on aiemmin tullut tutuksi. Sillä ei ole kuitenkaan merkitystä, sillä piirun verran alle kolme minuuttia kellottava biisi on kitarasooloaan myöden varsin väkevä aloitus. ”Tomorrow’s No Concern” jatkaa Motörhead-viboja säröbassolla maustettuna. Ruuvit pidetään edelleen kireällä ja kitarat syöksevät riffejä Deen tilittäessä tekstiä kuin omaelämänkerrallisena kuvauksena eilisestä ja tästä päivästä. Kertosäe on kuin yhden miehen kädet nyrkissä vannoma statement. Kuin huomaamatta alkaa itsekin myöhemmin hyräillä samaa melodiaa.

”I Am The Hurricane” laajentaa vähän edellisten biisien väripalettia muun muassa akustisen kitaran käytöllä. Kappaleen tyly teksti on hyvä ja biisissä huomaa hyvin Deen äänen mataloitumisen. Se ei ole kuitenkaan negatiivinen asia, vaan kyllä raspia saanut ääni on edelleen varsin uskottava ja monipuolinen. Biisi syöpyy ajan myötä ihon alle ja parantaa koko ajan olemassaolonsa oikeutusta. ”American Made” on juuri nimensä mukainen ylistys hyvälle itsetunnolle. Riffit ei ole kovin omaperäisiä, mutta onneksi biisi ei ole jatkuvaa kikkailua vaan itse asiassa paranee kuuntelukertojen myötä. Biisiin on saatu ujutettua Deelle tuttua sing along-meininkiä. Aluksi vähän häiritsi nuo modernista metallista tutut hitaat nytkyttelyt, mutta pian nekin unohtuu.

”Roll Over You” ei liiemmin tunnelmia maalaile vaan sahaavan kitaran voimin biisi kulkee suoraviivaisesti eteenpäin. Kappaleen koukkuna on toimiva ”we fucking despise you”-väliosa, ja biisi loppuu ”fuck you”-huutoon ja Deen räkäiseen nauruun. Vanha jaksaa vielä! Nopeatempoinen ”I’m Ready” jatkaa edellisten biisien viitoittamalla tiellä sisältäen erittäin ennen sooloa hienon tuplakitarakuvion. Kappale on hyvä, mutta sooloa lukuun ottamatta siinä ei ole mitään mikä nostaisi sen varsinaisesti muiden yli. Sama koskee seuraavaa ”Running Mazes”-biisiä. Komppi on tiukka ja kitarat riffittelevät väkevästi, mutta siinä oikeastaan on biisin suurin anti Deen laulun lisäksi.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

”Mask” edustaa ehkä eniten riffittelyllään ja olemukseen modernin metallin maailmaa niin hyvässä kuin pahassa. Kertosäe on stemmoineen laulullisesti yllättävän hyvä taustan ollessa yksipuolinen ja omaan kikkailuun kaatuva sormiharjoitus.

”Become The Storm” on levyn ensimmäinen single/videojulkaisu eikä syyttä. Albumin pisin kappale on ehdottomasti levyn helmi tarttuvalla melodialla ja klassisella whooa-a-hoilauksella maustetulla kertosäkeellä. Biisi on ilmava ilman väkinäistä kikkailua ja on kaikkinensa selkeää hittimateriaalia. ”The Hardest Way” jatkaa samoilla linjoilla ja vanhan koulukunnan diggaria ihastuttaa, kun kitaralla soitetaan pitkiä sointuja ja annetaan laulun kuljettaa biisiä. Ihan kertosäkeeseen tämä toteutustapa ei riitä, mutta säkeistöt sentään.

”Dead Hearts (Love Thy Enemy)” alkaa hyvin erilailla muuhun levyyn verrattuna. Hienon, jopa flamencomaisen kitarakuvion päälle sensuellimainen naisääni (ilmeisesti Arch Enemyn Alissa White-Gluz) laulaa yrmeän realistisesti parisuhteen kipupisteistä. ”Dead hearts can’t be broken but I’m sure you’ll try” on kyllä kylmiä väreitä kuljettava lause. Kappaleessa olisi ollut aineksia kasvaa vaikka minkälaiseksi klassikoksi, mutta valitettavasti sen tunnelma latistetaan lyömällä se levyllä vallitsevaan metallimuottiin. Laulumelodian läpitunkeva voima käy silti iholle ja vie kuulijaa mukanaan. Itselleni levyn tunnelmallaan ehdottomasti levyn avainbiisejä.

Levyn päättävä nimibiisi ”For The Love Of Metal” on rakkauslaulu metallille ja teksteissä vilahtaa sanapareja kuten ”under the blade”, ”last in line”, ”painkiller”, ”victim of changes” ja niin edelleen. Dee vakuuttaa tekevänsä kaiken rakkaudesta metalliin ja päätöskappale kiteyttää oikeastaan koko levyn annin muutamaan minuuttiin. Biisi on varmasti keikalla toimiva heavy metal anthem.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

On hienoa, että Jasta sai uskoteltua Deen tekemään uuden levyn, sillä jälki on vakuuttavaa ja vihdoin Dee on saanut tehtyä täyspainoisen sekä ehjän soololevyn. Kaikella kunnioituksella, niin Jasta ei ehkä olisi ollut kuitenkaan minun valinta tuottajaksi, sillä hänen tuotanto-ote on minun makuun ehkä liian moderni ja geneerinen nykymetallin viitekehyksessä. Toisaalta se on voinut olla juuri se tarvittava potku siihen, että levy kuulostaa niinkin tehokkaalta. Vaikea juttu, mutta ehkä olisin tuonut jonkun toisenkin tuottajan vielä rinnalle edustamaan vanhoja arvoja. Mene ja tiedä.

Biiseille olisin suonut enemmän ilmavuutta, vaihtelevuutta sekä Deen tavaramerkiksi muodostuneita vahvoja kertosäkeitä. Nyt kaikki on tuotettu vähän samalla metodilla ja rankkuus on laitettu korvaamaan melodioita. Ikään kuin biiseille ei olisi annettu aikaa kypsyä, vaan on pyritty tallentamaan nopeasti sen hetken momentum. Levy ei ole Dee Sniderille tuttua hard rockia, vaan nyt on selkeästi kyseessä kitaravetoinen hevilevy. Hänen uskomattoman vahva ääni ja karisma ovat levyn vahvinta antia ja kyllä ne biisitkin potkivat, joten turha siltä kannalta on liiemmin valitella. Keikoilla biisit saavat luultavammin uutta sykettä, ja toivottavasti hän keikkoja myös tekee. Maailma olisi huomattavasti tylsempi paikka ilman Dee Snideria, joten tervetuloa takaisin mitä onnistuneimmalla tavalla!

8 ½/10

Kappalejärjestys:

1. Lies Are A Business
2. Tomorrow’s No Concern
3. I Am The Hurricane
4. American Made
5. Roll Over You
6. I’m Ready
7. Running Mazes
8. Mask
9. Become The Storm
10. The Hardest Way
11. Dead Hearts (Love Thy Enemy)
12. For The Love Of Metal

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy